Kahdeksan kuukautta on nyt vierähtänyt täällä länsirannikolla. Töissäkin on tullut oltua nyt paria viikkoa vaille puoli vuotta. Kaikki on näennäisesti jo rutiinia, elämä asettunut uomiinsa. Jos ajattelee sitä, mikä kaikki on tänä aikana ollut mulle uutta, on lista aika pitkä. Uusi koti, uusi työpaikka, uudet kollegat, uudet kaverit, uudet maisemat, uudet kahvipöytäkeskustelut, uusi tapa kommunikoida, uudet vakioreitit, uusi lähikauppa jne. jne.
Kuitenkaan ei tunnu siltä kuin olisin itse kovinkaan uudistunut. Joko kyseessä on defenssiivinen ajattelu tai se, että olen kokeillut pysyä itse paikoillaan kaiken muun liikkuessa. En ole aivan vielä päättänyt, kumpi on parempi vaihtoehto: taipua ja muokkautua ympäristönsä kaltaiseksi vai pysyä omalla tiellään törmäysriskeistä huolimatta?
Parin viikon takainen syntymäpäivä aiheutti jo tutuksi käynyttä levottomuutta, jonka toivon taittuvan syksyn pimeydessä. Toiset käyvät levottomina kevään valon iskiessä, mutta mulle syksy on monella tavoin levottomampi. Pitäisi keksiä sitä ja tätä, olla harrastamassa ja virikkeitä hakemassa samalla, kun putoavat lehdet aiheuttaa säkkimäisen olotilan, joka ei taltu muulla kuin extraunilla ja illoilla sohvan uumenissa. Ja niistä aiheutuu sitten lisää levottomuutta, kun tuntuu, että elämä on tätä kaiken aikaa. Sitten yritän viikon olla aktiivinen kalenterin täyttäjä ja sosiaalinen kone, joka kulkee junan lailla.
Opettelen edelleen Kultaisen Keskitien kävelyä, reittiä, joka ei johda ennenaikaiseen keski-ikään muttei myöskään takaisin teinitytön rooliin. Katsellen syksyn väriloistoa ja luonnon valmistautumista kaikessa rauhassa, ilman paniikkia, tulevaan talveen. Otan mallia viisaista puista, jotka pudottavat sen, mitä eivät talven aikana tarvitse ja kasvattavat sen uudestaan kevään auringon taas paistaessa kirkkaammin.
Ei elämä sen kummempaa ole kuin luonnon kiertokulku - molemmat hämmästyttävät yhtä lailla omalla monimutkaisuudellaan. Kuitenkin se, mikä on monimutkaista, on samalla yksinkertaista, kun muistaa nähdä metsän puilta.
Kuitenkaan ei tunnu siltä kuin olisin itse kovinkaan uudistunut. Joko kyseessä on defenssiivinen ajattelu tai se, että olen kokeillut pysyä itse paikoillaan kaiken muun liikkuessa. En ole aivan vielä päättänyt, kumpi on parempi vaihtoehto: taipua ja muokkautua ympäristönsä kaltaiseksi vai pysyä omalla tiellään törmäysriskeistä huolimatta?
Parin viikon takainen syntymäpäivä aiheutti jo tutuksi käynyttä levottomuutta, jonka toivon taittuvan syksyn pimeydessä. Toiset käyvät levottomina kevään valon iskiessä, mutta mulle syksy on monella tavoin levottomampi. Pitäisi keksiä sitä ja tätä, olla harrastamassa ja virikkeitä hakemassa samalla, kun putoavat lehdet aiheuttaa säkkimäisen olotilan, joka ei taltu muulla kuin extraunilla ja illoilla sohvan uumenissa. Ja niistä aiheutuu sitten lisää levottomuutta, kun tuntuu, että elämä on tätä kaiken aikaa. Sitten yritän viikon olla aktiivinen kalenterin täyttäjä ja sosiaalinen kone, joka kulkee junan lailla.
Opettelen edelleen Kultaisen Keskitien kävelyä, reittiä, joka ei johda ennenaikaiseen keski-ikään muttei myöskään takaisin teinitytön rooliin. Katsellen syksyn väriloistoa ja luonnon valmistautumista kaikessa rauhassa, ilman paniikkia, tulevaan talveen. Otan mallia viisaista puista, jotka pudottavat sen, mitä eivät talven aikana tarvitse ja kasvattavat sen uudestaan kevään auringon taas paistaessa kirkkaammin.
Ei elämä sen kummempaa ole kuin luonnon kiertokulku - molemmat hämmästyttävät yhtä lailla omalla monimutkaisuudellaan. Kuitenkin se, mikä on monimutkaista, on samalla yksinkertaista, kun muistaa nähdä metsän puilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti