Kevät tuli ja toi työn tullessaan

Lukaisin äsken edellisen bloggaukseni - ja huokaisin helpotuksesta. Niin nopeasti sitä tottuu uuteen tilanteeseen eli siihen, että mulla nyt vihdoin ON työpaikka!!! Viikko sitten käärin hihani ja matkasin Mölndaliin, aloitin uudet aamurutiinit eli kukonlaulun aikaan ylös ja ratikka-bussiyhdistelmällä töihin. Maailma on aivan eri kuin Pasilassa: keskelle peltoa on rakennettu jenkkimalliin hulppea toimistorakennus, jonka katossa tuikkii suurensuuret kristallikruunut. Heh, on vähän oppimista työn lisäksi kulttuurissa.

Mutta joo, muuten on ajatukset täyttyny aika lailla asuntoasioista viime aikoina. (Ja tietty tosta mahtavasta luonnosta, joka kukkiipuskeevihertää, jee).

Ollaan käyty näytöissä ja ihmetelty, kuinka mahtavasti ihmiset asuu - ja sit vielä haluaa muuttaa pois niistä ihanista kämpistään!

Näin täällä elämä rullaa. Kolmen viikon nakkihommapestistä jäi käteen pari kivaa suomalaistyttöä, joiden kanssa on mukava pölistä suomea, kun muut ei tajua. Välillä on hirmu ikävä Suomeen, mutta sitten muistutan itseäni siitä, etten voi aina olla haikailemassa muualle. Pidin itselleni jo puhuttelun aiheesta minä ja kosmetiikkamaailma, mikä auttoi kummasti pistämään asioita järjestykseen. Ei aina voi olla pelastamassa maailmaa. Juuri nyt riittää, kun saan olla pelastamassa itseni yksinäisiltä päiviltä täällä kotikonttorilla.

Mutta ei musta kävelevää meikkipäätä kuitenkaan tule. Olkaa huoleti.

Päivä työnhakijan elämästä

En etukäteen osannut kuvitella, millaista aktiivinen työnhaku käytännössä on. En osannut mielikuvissani astua niihin saappaisiin, joissa tänäänkin olen kävellyt halki kaupungin.

Työnhaku täällä naapurimaassa on monivaiheista. Rekryfirmoilla on vankka jalansija ja etenkin kokopäivätöistä on huutava pula. Homma toimii useimmiten niin, että työnantaja ulkoistaa likaisen työn rekryfirmalle, joka laatii vetävän ilmoituksen ja koodaa sen melko ylimalkaisesti esimerkiksi ilmoittamatta yritystä, joka työntekijää hakee. Työpaikan osoitetta ei ilmoituksissa koskaan ole, ettei ovela hakija vahingossakaan tietäisi paikasta mitään haastatteluun astuessaan. Rekryfirma käyttää aikansa muutaman ehdokkaan kanssa, minkä jälkeen osa heistä lähetetään paikan päälle tapaamaan varsinaista työnantajaa. On varsin mielenkiintoinen kuvio saapua "työhaastatteluun", siis siihen ensimmäiseen rekryihmisen kanssa, tietämättä oikeastaan yhtään mitään paikasta, jonne hakee. Tietenkin jos elämään kaipaa jännitystä, toimii kuvio varmasti.

Sitten sitä vaan odotellaan, että koska puhelin soi - yhdestä paikasta ei vieläkään ole mitään tietoa, vaikka olen sekä rekry- että työnantajavaiheen käynyt läpi joskus kuukausi sitten. Tämänpäiväinen käynti päättyy siis joko seinään ensi keskiviikkona tai jatkuu vaiheeseen kaksi. Vaikka työpaikan onnistuisi saamaan, on palkanmaksajana kuitenkin rekry-yritys. Ja koska kuviossa liikkuu paljon massia, on niiden maksama palkka työnhakijan kannalta huonompi. Työnantajapuoli kun ei tietenkään halua diilissä hävitä mitään.

On tällä viikolla agendalla ollut myös niin sanottuja perinteisiä työpaikkoja, jonne haetaan suoraan. Tiistain kaksi haastattelua meni molemmat hyvin, siitä huolimatta, että paikat sinällään ei enempää voisi toisistaan erota. Tietenkään reissu ei ole ohi, vaan molemmissa on ainakin yksi haastattelu vielä edessä, minkä päälle tulee mietintämyssyvaihe, jonka kestoa ei kummankaan kohdalla viitsi edes veikata - voi olla viikosta kahteen kuukauteen.

Jos siis kuvittelin, että työnhaku Ruotsissa on tehokasta ja nopeaa, olin totaalisen väärässä. Olisihan pitänyt arvata, että jatkuvasti kokoustava kansa ei valitse sikaa säkissä, vaan antaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä. Työnhakijana mun pitää siis olla joustavan lisäksi äärimmäisen kärsivällinen. Se vaan alkaa olla vaikea yhtälö, kun työnhakuaikaa on jäljellä vajaa kuukausi.

Päivän opetus: olkaa vaan tyytyvisiä omaan työpaikkaanne!

Lägesrapport

Oho, viikkoja on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Pääsiäinen ja viikonloppu Helsingissä ja sitten tämä viikko. Ilmojen herrat oli pääsiäisenä juuri niin nihkeällä päällä kuin pelkäsinkin, joten N&F joutuivat tarpomaan tuulessa ja tuiverruksessa. Sen jälkeen iskikin varsinainen takatalvi lumikinoksineen kaikkineen.

Oli kyllä äärimmäisen mukavaa emännöidä: sitä kokee kaupungin uudella tavalla, kun sitä esittelee muille. Ristiriitaisin tuntein lähdin seuraavana torstaina kohti Helsinkiä. En oikein tiennyt, oliko huono vai hyvä idea mennä "kotiin" näin pian muuton jälkeen. Viikonlopun päätteeksi totesin vaan, että päätös oli mitä oikein. Päästiin Rapen kanssa vielä torstai-Lostariin ja ehdin nähdä ja tehdä paljon noina päivinä. Viimeinen yö tosin meni liskoja pelätessä, joten takaisin saapui melko hajalla oleva neiti. Onneksi viikon aktiviteetit on palauttaneet mut takaisin arkeen.

Hanttihommissakin on se hyvä puoli, että perjantaina koittaa aidosti viikonloppu. Silloin vallitsee sellainen rehellinen työnteon aiheuttama väsymys, joka ei kuitenkaan estä sosiaalisia rientoja. Katsotaan nyt, josko tiistainen haastattelu tuottaisi vielä jotakin parempaa: voisi nauttia myös työstä vapaan lisäksi.

Tekniikka on kiva juttu silloin, kun kolmevuotiaskin osaa soittaa Skypellä Saara-tädille. Ja kun videokuva välittää ilmeet vahvistamaan sanoja, joista ei ihan aina tietokoneen välityksellä saa selvää.

Tekniikka toimii myös silloin, kun tekstiviesti piippaa ja kertoo, että kaveri ja sen poikaystävä yllättää tulemalla tänne Götanmaalle ensi viikonloppuna. Vaikka yrittäisi elää hetkessä, on tulevan suunnittelu joskus nykyhetkeä hohdokkaampaa.

Kevätmieltä kaikille.