Epätodellinen fiilis vallitsee. En ehkä sittenkään vielä tajua, että huomenna on oikeasti viimeinen työpäivä täällä Pasilanmäellä. Olen pysytellyt lähinnä omassa huoneessa kahvitauot, kun en jaksaisi ihan jokaiselle selittää lähtötunnelmia, suunnitelmia ja kuunnella huolehtivaa äänensävyä johtuen ajatuksesta tyhjän päälle jäämisestä.
Miten sitä elämässä muutos tarkoittaakin samaan aikaan luopumista ja saavuttamista? Näin ainakin omalla kohdallani, kun asiaan aina liittyy joko erilleen joutuminen tai yhteen pääseminen. En oikein uskalla ajatellakaan sellaista muutostilannetta, missä huomaisi joutuvansa ainoastaan luopumaan. Kuten mukavan työkaverisedän vaimo, joka vastikään irtisanottiin. Siinä on melkein pakko etsimällä etsiä hyviä puolia tilanteeseen, johon ei varmasti itse halunnut.
Tänään tuntui aamulla aivan loistavalta. Olin nukkunut makoisat ja keskeytymättömät yöunet ja ulkona oli kiva keli ja oikeasti valoisaa. Lisäksi aamutiimi soitti mahtimusaa ja askel lensi Mäkelänkadulla. Töissä en ehtinyt kauaa kulua, kun kaveri soitti ja pyysi kahville. Eipä tänne Betonilaan kovin usein kukaan tuttu eksy kahviseuraksi! Hyvä draivi vaan jatkui, kun Tiketin puhelinpalvelusta äkkiä kuuluikin, että Roisin Murphyn loppuunmyydylle keikalle löytyi täsmälleen ne kaksi lippua, jotka halusinkin! Ihanteellista elämää sellainen, kun asiat tapahtuu yllättäen.
Loppupäivä kuluukin seuraavan kaavan mukaan: kello 16 alakertaan jäsentoimintaa harrastamaan (viimeistä kertaa), kello 17:15 kaveria tapaamaan ja hieman myöhemmin matka kohti Kulttuuritaloa.
Tämä oli kirjoitus, jossa olen aistivinani elämäniloa. Onko se palaamassa takaisin tähän tyttöön?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti