Kriittisen traumoja

Eilen koin traumaattisen elämyksen.

Ennalta en aavistanut, että sopimani haastattelu entisen opinahjoni tiloihin voisi aiheuttaa moisen paniikin tunteen. Mutta kun marssin valtsikan keltaiselle sisäpihalle ja kaarsin oikealle ensimmäisestä ovesta sisään, mut valtasi aivan epätodellinen olotila: samanaikaisesti sekoitus jonkin sortin syyllisyyttä (miksi helvetissä?) ja pienen piipertäjän egoa. Aivan lamaantunut olin siis. Kun sitten lasiovista sisään päästyäni näin kumaran hahmon käytävällä, oli mun pakko kääntyä kannoillani. En vain voinut kohdata entisiä kaunojani kävelemällä suoraan päin graduohjaajaani.

Oli mulla pikkasen luikkismainen olo, kun kipitin sisäpihan poikki toiselle ovelle ja kulman takaa kurkin laitoksen käytävään, onko reitti selvä. Eihän se ollut, vaan piti venailla parempaa hetkeä. Kaiken lisäksi haastateltava istuu tuon kumaran hahmon huonenaapurina, mutta kuin ihmeen kaupalla pääsin luikahtamaan sisään ilman paljastumista, huh.

Tuskan hikikarpalot eivät loppuneet tähän. Köhin kuin viimeistä päivää, kun mua koskaan opettamaton haastateltavani kyseli graduaiheestani. Onneksi kyseinen tohtorisnainen edustaa laitoksemme organisaatiojoukkuetta, eikä siis ollut törmännyt tuohon unholaan painettavaan tekeleeseen.

Onneksi itse haastattelu sujui sitten kuin leikiten. Paljon sain uusia ajatuksia ja vahvistusta jo olemassa oleville.

Olen sitä mieltä, että tuo abiturienttien paratiisina mielessä hohkaava käytävänpätkä on yksi ahdistavimmista ja ankeimmista paikoista ikinä. Yhteisöllisyys ei pahemmin huou noista harmaista seinistä, joita "koristavat" toisen sävyiset harmaat ovet, jotka kätkevät sisäänsä opiskelijaa palvelemaan palkattuja asiantuntijoita.

Jos opiskeluympäristö on ahdas ja tukala kuin tuo käytävä, kuinka laitos voi kuvitella tuottavansa luovia ja valovoimaisia ammattilaisia? Toisaalta, niin monesta tuutista kantautuneena: yliopisto-opinnot valmistavat kriittiseen ajatteluun.

Älä muuta virka.