You know me better

Epätodellinen fiilis vallitsee. En ehkä sittenkään vielä tajua, että huomenna on oikeasti viimeinen työpäivä täällä Pasilanmäellä. Olen pysytellyt lähinnä omassa huoneessa kahvitauot, kun en jaksaisi ihan jokaiselle selittää lähtötunnelmia, suunnitelmia ja kuunnella huolehtivaa äänensävyä johtuen ajatuksesta tyhjän päälle jäämisestä.

Miten sitä elämässä muutos tarkoittaakin samaan aikaan luopumista ja saavuttamista? Näin ainakin omalla kohdallani, kun asiaan aina liittyy joko erilleen joutuminen tai yhteen pääseminen. En oikein uskalla ajatellakaan sellaista muutostilannetta, missä huomaisi joutuvansa ainoastaan luopumaan. Kuten mukavan työkaverisedän vaimo, joka vastikään irtisanottiin. Siinä on melkein pakko etsimällä etsiä hyviä puolia tilanteeseen, johon ei varmasti itse halunnut.

Tänään tuntui aamulla aivan loistavalta. Olin nukkunut makoisat ja keskeytymättömät yöunet ja ulkona oli kiva keli ja oikeasti valoisaa. Lisäksi aamutiimi soitti mahtimusaa ja askel lensi Mäkelänkadulla. Töissä en ehtinyt kauaa kulua, kun kaveri soitti ja pyysi kahville. Eipä tänne Betonilaan kovin usein kukaan tuttu eksy kahviseuraksi! Hyvä draivi vaan jatkui, kun Tiketin puhelinpalvelusta äkkiä kuuluikin, että Roisin Murphyn loppuunmyydylle keikalle löytyi täsmälleen ne kaksi lippua, jotka halusinkin! Ihanteellista elämää sellainen, kun asiat tapahtuu yllättäen.

Loppupäivä kuluukin seuraavan kaavan mukaan: kello 16 alakertaan jäsentoimintaa harrastamaan (viimeistä kertaa), kello 17:15 kaveria tapaamaan ja hieman myöhemmin matka kohti Kulttuuritaloa.

Tämä oli kirjoitus, jossa olen aistivinani elämäniloa. Onko se palaamassa takaisin tähän tyttöön?

Nostalgia valtaa mielialaa

Käyn läpi pölyisiä lehtileikkeleitä, kaappiin upotettuja esitteitä, tutkimuksia, kokouspapereita, näytekappaleita, hyviä ja huonompia ideoita, järjestölehtiä ja omia tekeleitä. En pysty käsittämään, kuinka täällä on vierähtänyt melkein kaksi vuotta! Vuodelle 2006 päivätyt lehtileikkeet tuntuvat viime syksyisiltä, mihin se vuosi siinä välissä katosi?! Samalla mietin, miten paljon kirjoitettuja tavuja, muokattuja lauseita ja mietittyjä sanamuotoja näihin kuukausiin täällä on mahtunut. Mitään muuta työni ei ole ollut kirjoittamista enemmän. Siinä mielessä pomon lupaus "sulle sopivan työnkuvan muokkauksesta" on pitänyt varsin hyvin kutinsa.

Kaikista eniten olen oppinut, että kaikki on lopulta omasta tahdosta kiinni. Halusta kehittyä, vaikuttaa ja uskosta siihen, että sanoilla on merkityksensä. Viestijän ammattitaito näkyy joka päivä, vaikken sitä ajattelekaan. Nyt kun laitan pillit pussiin, toivon totisesti, että taidot pääsevät marinoitumaan (vain) hetkeksi. Sitten haluan nostaa ne takaisin grillille kuumenemaan. Ehkä ne seuraavassa paikassa paistuvat vieläkin mehevämmiksi. (Anteeksi lapselliset kielikuvat).

Allt som allt: tässä lähdön tunnelmassa en oikein osaa kuvitella myöskään niitä, jotka vuodesta toiseen istuvat tässä samassa toimistossa, näissä samoissa kuvioissa. Tottakai kuviot muuttuu, mutta toivonpa vaan, että ihmisetkin kasvavat rutiineistaan huolimatta.

Nyhetsström

Vilkaisu aamun uutisikkunaan pistää miettimään muun muassa seuraavaa:

- Miten ihanainen suklaasilmänäyttelijä ei osaa nukkua Manhattanin yössä, jotta säilyisi hengissä?
- Kuinka röyhkeää on ryöstää posti jättämällä pommiuhkauksia pitkin kaupunkia?
- Miten Nokian kokoisen firman viestintäimmeiset eivät etukäteen aavistaneet, mitä maineelle tapahtuu, kun yhdestä kaupungista viedään yli 2 000 työpaikkaa?
- Miksi Oscar-ehdokkuuksia kahmivat elokuvat saapuvat Suomeen niin auttamattoman myöhässä?
- Kuinka Suomi pääsee päästökauppatavoitteisiinsa? Mitä minä olen valmis tekemään sen eteen?

Muuten mennään aika lailla samoissa kuin eilenkin. Töissä kysellään muuttopaikkakuntaa ja siitä sitten päästäänkin kauhistelun makuun, kun ilmenee, että olen lähdössä mediaseksikkääseen Götikseen.

Pitänee muistaa lukita Volvon ovet : )

Lostari imi taas puoleensa

Maanantaifiiliksessä täällä iltapäivän hämärässä mennään. Viikonloppu loppui jotenkin seinään, kun oli niin paljon kivaa tekemistä. On kyllä hieno asia, että ex-kollegat on niin kivoja!!! Ja lauantaina jaksoin sitten juhlia Rapelaisen loistoseurassa ihan vanhaan kunnon tyyliimme. Jotain hyvää näissä lähtemisissä siispä...

Mikään hirmu hyvä yhdestelmä ei kuitenkaan ole uudet saappaat ja Lostarin hornankattila. Se tanssilattia on oikeesti iso vitsi. Sen tietää, muttei anna asian häiritä siinä vaiheessa, kun vaakakupissa painaa valinta jonkun tuntemattoman klubin ja hyväksi havaitun perinneluolan välillä. Sitten siellä joraa selkä hiessä ja laskee laukun tanssilattiaa kiertävään "kouruun", joka tulvii sekalaisen sortin juomista. Ja aamulla kiroaa kassin, mikä muistuttaa aromiltaan kolmosratikan takaosan matkustajia ja saappaat, joita koristaa ainakin kymmenien kenkien pohjakuvio.

Ja sama kuvio toistuu puolen vuoden välein. Toivottavasti jatkossakin, ystäväiseni?

Pamahdus havahdutti

Väkivaltaviihteen ystävän ja muidenkin kannattaa käydä teatterissa katsomassa esitys, missä yksi uhkaa aseella toista ja lopulta pamauttaa laukauksen. Efekti on totaalisen erilainen kuin valkokankaalla. Kun pyssy osoittaa lavalta suoraan kohti ja jännitys tiivistyy korvia huumaavaan kajahdukseen, on olo kuin uhrilla.

Kokemus sopi hyvin tähän viikkoon, kun koitan kahlata Tuntemattoman loppuun lauantaihin mennessä. Elävä kieli avittaa mielikuvistusta loihtimaan eteeni näyttämön, jolla nuo suomalaiset sankarihenkilöt päivästä toiseen pelkäävät. Armeijaa käymättömän on kuitenkin mahdotonta ymmärtää sodankäynnin ideaa tai sitä, kuinka tanner tutisee.

Eipä vaikuta ihminen viisastuneen sota-asioiden lisäksi myöskään luonnonsuojelussa, kun kuunteli Tšehovin yli sata vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä metsänhakkuista ja kestävästä kehityksestä. Näytelmässä toistuvasti viitataan säähän, tuohon änkyröiden tilanteiden kestopelastajaan - ja samalla ilmastonmuutoskysymyksen ytimeen.

100 tai 50 vuotta, niin kaukaista mutta samalla niin valitettavan läheistä.

Kriittisen traumoja

Eilen koin traumaattisen elämyksen.

Ennalta en aavistanut, että sopimani haastattelu entisen opinahjoni tiloihin voisi aiheuttaa moisen paniikin tunteen. Mutta kun marssin valtsikan keltaiselle sisäpihalle ja kaarsin oikealle ensimmäisestä ovesta sisään, mut valtasi aivan epätodellinen olotila: samanaikaisesti sekoitus jonkin sortin syyllisyyttä (miksi helvetissä?) ja pienen piipertäjän egoa. Aivan lamaantunut olin siis. Kun sitten lasiovista sisään päästyäni näin kumaran hahmon käytävällä, oli mun pakko kääntyä kannoillani. En vain voinut kohdata entisiä kaunojani kävelemällä suoraan päin graduohjaajaani.

Oli mulla pikkasen luikkismainen olo, kun kipitin sisäpihan poikki toiselle ovelle ja kulman takaa kurkin laitoksen käytävään, onko reitti selvä. Eihän se ollut, vaan piti venailla parempaa hetkeä. Kaiken lisäksi haastateltava istuu tuon kumaran hahmon huonenaapurina, mutta kuin ihmeen kaupalla pääsin luikahtamaan sisään ilman paljastumista, huh.

Tuskan hikikarpalot eivät loppuneet tähän. Köhin kuin viimeistä päivää, kun mua koskaan opettamaton haastateltavani kyseli graduaiheestani. Onneksi kyseinen tohtorisnainen edustaa laitoksemme organisaatiojoukkuetta, eikä siis ollut törmännyt tuohon unholaan painettavaan tekeleeseen.

Onneksi itse haastattelu sujui sitten kuin leikiten. Paljon sain uusia ajatuksia ja vahvistusta jo olemassa oleville.

Olen sitä mieltä, että tuo abiturienttien paratiisina mielessä hohkaava käytävänpätkä on yksi ahdistavimmista ja ankeimmista paikoista ikinä. Yhteisöllisyys ei pahemmin huou noista harmaista seinistä, joita "koristavat" toisen sävyiset harmaat ovet, jotka kätkevät sisäänsä opiskelijaa palvelemaan palkattuja asiantuntijoita.

Jos opiskeluympäristö on ahdas ja tukala kuin tuo käytävä, kuinka laitos voi kuvitella tuottavansa luovia ja valovoimaisia ammattilaisia? Toisaalta, niin monesta tuutista kantautuneena: yliopisto-opinnot valmistavat kriittiseen ajatteluun.

Älä muuta virka.

Valmistelua

Nyt se tuntuu konkreettiselta. Ai mikä? No, muutto Ruotsiin. Varasin päheästi Siljalta hytin ja autopaikan ja samalla aatokset eksyivät jo laivan tunnelmiin. Mahtavaa, ettei edessä ole Viikkarin teinipurkki vaan päästään leppoisasti meren taakse. Sitten voikin alkaa suunnitella viikonlopun menoja, sitä, kuinka serkkua ja kuskia parhaiten viihdytetään Ruotsinmaalla.

Edessä on kirpputoria, nurkkien siivousta ja pakkaamista. Volvo vetää uskomattoman määrän, mutta niin paljon turhaa kuin mahdollista saa luvan jäädä ovien ulkopuolelle.

Siinäkin mielessä oikealta jo tuntuu, että varaus on vetämässä myös Yrjönkadun uimahallin Marski-sviittiin, jonne kera ex-kollegojen kokoonnumme saunomaan ja turisemaan. Lupaus on annettu myös serkkuläksiäisistä...

Juuri nyt haluaisin olla tekemässä jotakin hyödyllistä, koska viikonloput eivät vaan riitä kaiken sälän hoitamiseen. Ehkä ensi viikolla sitten jo on sellainen fiilis, että musta täällä edelleen on hyötyä. Ihmiset kun vielä jatkaa lomailuaan, joten kaikki on valmisteluvaiheessa.

Hullunmylly pyörinee entisen lailla täällä Pasilassa. Mutta pian yksi on sen rattaiden tieltä poissa. Huh.

Uusi vuosi on täällä jälleen

Pakkohan se on blogata näin vuoden vaihtumisen kunniaksi. Ja siksi, että mennyt loma jätti jälkeensä epätodellisen olotilan. Ihan kuin olisi uiskennellut aivan toisissa vesissä, ollut lähempänä omaa itseään. Läheisyys tosiaan tekee ihmeitä. Ja kun virittää itsensä vastaanottamaan kaikki nyanssit, mitä joulun yhdessäolon aika tuo tullessaan, voi todella löytää kivan fiiliksen.

Niinpä sitten eilisilta olikin kaikkea muuta kuin todellinen: juhlinnasta väsynyt ihmismieli joutui kärsimään Tumppilaisen lähdön aiheuttamasta ikävästä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä ajoissa nukkumaan ja koittaa unohtaa se fakta, että autio sänky on lohduton.

Joululoma piti sisällään monet treffit kaukana asuvien ystävien kanssa. On hienoa havaita, kuinka välimatkaa ei yhtäkkiä huomaakaan. Paljon on iloisia uutisia: rakennetaan taloja, vaihdetaan koteja, mennään pienen lapsen ehdoilla ja...eletään. Kuten niin monesti aiemminkin, on kotiin saapuva ihmeissään siitä, ettei täällä mikään muutu. Juuri se onkin lohduttava tieto myös mulle, jonka uusi vuosi kuljettaa pian lahden toiselle puolelle. Että tiedän, kuinka elämässä on kuin onkin jotakin pysyvää ja muuttumatonta.