Syksyn taikaa

Kahdeksan kuukautta on nyt vierähtänyt täällä länsirannikolla. Töissäkin on tullut oltua nyt paria viikkoa vaille puoli vuotta. Kaikki on näennäisesti jo rutiinia, elämä asettunut uomiinsa. Jos ajattelee sitä, mikä kaikki on tänä aikana ollut mulle uutta, on lista aika pitkä. Uusi koti, uusi työpaikka, uudet kollegat, uudet kaverit, uudet maisemat, uudet kahvipöytäkeskustelut, uusi tapa kommunikoida, uudet vakioreitit, uusi lähikauppa jne. jne.

Kuitenkaan ei tunnu siltä kuin olisin itse kovinkaan uudistunut. Joko kyseessä on defenssiivinen ajattelu tai se, että olen kokeillut pysyä itse paikoillaan kaiken muun liikkuessa. En ole aivan vielä päättänyt, kumpi on parempi vaihtoehto: taipua ja muokkautua ympäristönsä kaltaiseksi vai pysyä omalla tiellään törmäysriskeistä huolimatta?

Parin viikon takainen syntymäpäivä aiheutti jo tutuksi käynyttä levottomuutta, jonka toivon taittuvan syksyn pimeydessä. Toiset käyvät levottomina kevään valon iskiessä, mutta mulle syksy on monella tavoin levottomampi. Pitäisi keksiä sitä ja tätä, olla harrastamassa ja virikkeitä hakemassa samalla, kun putoavat lehdet aiheuttaa säkkimäisen olotilan, joka ei taltu muulla kuin extraunilla ja illoilla sohvan uumenissa. Ja niistä aiheutuu sitten lisää levottomuutta, kun tuntuu, että elämä on tätä kaiken aikaa. Sitten yritän viikon olla aktiivinen kalenterin täyttäjä ja sosiaalinen kone, joka kulkee junan lailla.

Opettelen edelleen Kultaisen Keskitien kävelyä, reittiä, joka ei johda ennenaikaiseen keski-ikään muttei myöskään takaisin teinitytön rooliin. Katsellen syksyn väriloistoa ja luonnon valmistautumista kaikessa rauhassa, ilman paniikkia, tulevaan talveen. Otan mallia viisaista puista, jotka pudottavat sen, mitä eivät talven aikana tarvitse ja kasvattavat sen uudestaan kevään auringon taas paistaessa kirkkaammin.

Ei elämä sen kummempaa ole kuin luonnon kiertokulku - molemmat hämmästyttävät yhtä lailla omalla monimutkaisuudellaan. Kuitenkin se, mikä on monimutkaista, on samalla yksinkertaista, kun muistaa nähdä metsän puilta.

Vielä on kesää jäljellä?

Tauon jälkeen blogini alkaa jälleen ilmestyä. Kesän pakollinen tuplanumero jäi väliin, mutta voin vakuuttaa, että syynä ei ole ollut tapahtumapula.

Tähän väliin tekee kovasti mieli siteerata Ruotsin virallista iskelmäkunkkua Thomas Lediniä: Sommaren är kort, det mesta regnar bort... Juuri näin kävi.

Ihana, rento ja kesäinen fiilis vaihtui sateen mukana viluiseen ja nuhaiseen. Töihin paluu ei siis tänä vuonna sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan; en saapunut työmaalle täynnä tarmoa, vaan sekalaisen pöllähtäneenä. Eilen oli pakko lähteä kotiin sairastamaan. Mikään ei ole yhtä epätodellista kuin flunssapöhnäinen olo: kaikki tapahtuu kuin unessa.

Unenomainen on myös huominen päivä, kun saadaan avaimet uuteen kotiin! Ehkä sitten alkaa oikeasti tuntua siltä, että muutto on pian käsillä. Odotan todella sitä, että pian ympärillä on tilaa, kauneutta ja vain sellaista, josta oikeasti tykkään. Kaikki muu siivilöityy pois muutossa.

Päivän lehti lupaa ikävää keliä viikonlopulle. Synkkä uutinen kaupungissa toista vuotta järjestettävän festarin kannalta. Ja etenkin siksi, että bästis ja sen kille saapuu huomenna Oslosta. Mutta eipä mikään ennenkään ole ilmoista ollut kiinni: sen osoitti viimeksi kesäkuinen Suomen-reissu.

Toivottavasti huomenna tuntuu ihan huipulta: avata ovi eteiseen, jonne tulen astumaan monesti - mutta vain kerran se on ensimmäinen kerta.

Suomen kesä

Loma. Juhannus. Suku. Kaverit. Sauna. Grilli. Tanssi. Juhlat. Ikävä. Tunteet. Ilo. Onnistuminen.

Ja haluaa heti takaisin. Ei ole helppoa putkahtaa keskeltä Suomen suvea ja ihanaa joutilaisuutta takaisin tänne ja töiden kiemuroihin, jotka kaikesta päätellen eivät sittenkään taida olla niin mua varten. Kunpa saisi koko suvun ja kaikki kaverit tänne, niin meillä olis mahtava kesä tiedossa.

Eikä uneton yö loman vikana päivänä helpota sekavaa olotilaa. Muistona sata hyttysen ja yksi serkun purema. Sekä nauramisesta kipeä vatsa - ehkä hieman itkustakin kouristellut.

Elämä jatkuu, kesä samoin. Mutta mikään ei vedä vertoja sille ololle, kun voi sanoa mitä tahansa ja tietää, että vastassa on ymmärrys, joka ei riipu pelkistä sanoista vaan kumpuaa jostakin hyvinhyvin paljon syvemmältä.

Suomalainen sielunmaisema lipui auton lasista ohi samalla, kun V-M Loiri tulkitsi Suomi-hittejä. Melankoliaa ja ah, niin läheistä. Eikä lainkaan siirappista, vaikka toisin voisi kuvitella.

Eläköön ne pienet ihmisten väliset erot! Eläköön se, että yhdessä paikassa voi olla samalla myös toisessa. Eläköön se, että Valtteri osaa possessiivisuffiksin ja että Juho hymyili mulle ekaa kertaa kunnolla. Eläköön se, ettei juttu lopu koskaan vaikka hiljaisuuskin on olemassa. Eläköön oma paikka siellä, minne aina voi saapua uudestaan - ja alkaa siitä mihin jäätiin.

Suomen kesä, teit juuri sen mitä toivoin - ja sen mitä pelkäsin.

Samma på svenska: Borta bra, men hemma bäst!

Hah, den föregående posting har lite felaktig rubrik, för det är bara nu SOMMAREN verkligen är här! Den gångna veckan har vi gått i riktig sommarvärme så att inne- och utetemperaturen konstant tävlar om vinnartiteln. Nu när klockan är över 22 så hemma hos oss är det närmare 40 och ute är det bara 20. På dagen är det tvärtom.

Jämföringar mellan ute- och inneutrymmen är riktigt passande även när man tänker på vad som har rymts i dessa veckor. Vår nya hobby, lägenhetsvisningar, har hållt oss i sina fingrar - ända tills gårdagens klimax. Alltså på riktigt (trummorna trummar!!!): vi gjorde igår affärer om en alldeles härlig lägenhet! Om ett riktigt HEM. Om en ny början. Om en rejäl etapp på vägen mot vuxenhet. Vi får göra ett alldeles eget bo, fixa saker och ting precis som vi själva vill. O la laa!

Och det känns helt hundra som om denna gången är det ännu finare att komma till mål - än vad det är under själva resan!

Välkommen hem till oss - vi flyttar i augusti!

(Bilderna är från vår grymma mäklarfirmas katalog www.alvhemmakleri.se/)

Oma koti kullan kallis

Heh, tuo edellisen postauksen otsikko on sinänsä harhaan johtava, että nyt se KESÄ vasta on täällä! Viimenen viikko on menty hellelukemissa niin, että sisä- ja ulkolämpötila käy jatkuvaa kisailua voittajasta. Nyt kun kello on yli 22, täällä meillä sisällä on jotain 40 astetta ja ulkona sentään vaan 20. Päivällä on toisin päin.

Ulko- ja sisätilan vertaukset osuu aika nappiin, kun ajattelee mitä näihin viime viikkoihin on mahtunut. Uusi harrastuksemme, asuntonäytöt, on pitänyt meidät näpeissään - eiliseen kliimaksiin saakka. Siis ihan oikeasti (rumpujen tärinää ja päristystä!!!): me tehtiin eilen kaupat aivan ihanasta asunnosta! Oikeasta KODISTA. Uudesta alusta. Aikuistumisen selvästä etapista. Päästään tekemään seinien sisälle oma pesä, laittamaan hommat juuri niin kuin halutaan. Oiettä!

Ja on aivan satavarmasti sellainen olo, että tällä kertaa maaliin pääsy on vielä matkantekoakin hienompaa!

Tervetuloa kylään - muutto on elokuussa!

(Kuvat on mahtavan kiinteistönvälitysfirman katalogista www.alvhemmakleri.se)

Kesätunnelmia

Vapusta kaikki alkoi.

Parin viikon välein päivitettynä tämä blogin pito ei oikein toimi. Tai ainakin siinä ajassa ehtii vuodenaika vaihtua vähintään kerran. Viime viikon puolivälissä elohopea kohosi ihkaoikeisiin kesälukemiin, mikä aiheutti hysteerisen vaatteidenpudotuksen ruotsalaisissa. Yhdessä yössä kaulahuivit vaihtuivat bikineihin ja kaikkialla, missä nurmikkoa vähänkin vihertää, löytää nämä takuulla sinne levittämään raajansa kohti aurinkoa.

Äiti on vapun jälkeisellä ajanjaksolla ollut kylässä. Päästiin ihailemaan saaristomaisemia, keväisen botaniskan kukkaloistoa ja aistimaan heräävää kaupunkia.

Kesäkausi on korkattu myös terassin puolella. On se vaan kumma, kuinka ekat lämpimät kelit osuu suoraan oluhermoon: huurteinen maistuu paremmalta kuin koskaan. Ja kun koko kaupunki mielii samaa nautintoa, on olo aika kingi hymyilevien ihmisten seurassa.

Viikonloppuna juhlittiin mun edeltäjän läksiäisiä. Enää pari viikkoa ja mun henkinen mentor on poissa. Sitten vasta punnitaan, onko musta kosmetiikkamaailman hengenluojaksi. Juhlat tarjos mulle mukavan yllätyksen siitä, kuinka parikyt vuotta ei tunnu missään silloin, kun ollaan samassa veneessä. Kun työnantaja pyörittää kummallista karusellia, tulee kokemuksesta kovaa valuuttaa. Tällaiselle uteliaalle hännystelijälle on myös mahtavaa kuulla kaikenlaisista elämistä ja tarkkailla, kuinka ihmiset on sellaisella salaperäisellä tavalla niin kovin erilaisia kuin kotona. Jännityksellä odotan, koska tarkkailijan silmät kääntyy toisinpäin.

Ainiin, mahtihomma: työ kuljettaa mut Helsinkiin kuun vika viikonloppuna! Suomi-kontaktit kunniaan, varsinkin, kun mun ei misssään nimessä ole tarkoitus katkaista napanuoraa - jos musta on kiinni niin ei koskaan.

Omaa elämäänsä elävä kuvasarja kertokoon tarinaa, kuinka Wappuskumpasta tuli into hyppiä saaristossa ja kuinka luonnosta voi nauttia sekä koivun että muutaman tunnin ikäisten hirvenvasojen kera.

Kevät tuli ja toi työn tullessaan

Lukaisin äsken edellisen bloggaukseni - ja huokaisin helpotuksesta. Niin nopeasti sitä tottuu uuteen tilanteeseen eli siihen, että mulla nyt vihdoin ON työpaikka!!! Viikko sitten käärin hihani ja matkasin Mölndaliin, aloitin uudet aamurutiinit eli kukonlaulun aikaan ylös ja ratikka-bussiyhdistelmällä töihin. Maailma on aivan eri kuin Pasilassa: keskelle peltoa on rakennettu jenkkimalliin hulppea toimistorakennus, jonka katossa tuikkii suurensuuret kristallikruunut. Heh, on vähän oppimista työn lisäksi kulttuurissa.

Mutta joo, muuten on ajatukset täyttyny aika lailla asuntoasioista viime aikoina. (Ja tietty tosta mahtavasta luonnosta, joka kukkiipuskeevihertää, jee).

Ollaan käyty näytöissä ja ihmetelty, kuinka mahtavasti ihmiset asuu - ja sit vielä haluaa muuttaa pois niistä ihanista kämpistään!

Näin täällä elämä rullaa. Kolmen viikon nakkihommapestistä jäi käteen pari kivaa suomalaistyttöä, joiden kanssa on mukava pölistä suomea, kun muut ei tajua. Välillä on hirmu ikävä Suomeen, mutta sitten muistutan itseäni siitä, etten voi aina olla haikailemassa muualle. Pidin itselleni jo puhuttelun aiheesta minä ja kosmetiikkamaailma, mikä auttoi kummasti pistämään asioita järjestykseen. Ei aina voi olla pelastamassa maailmaa. Juuri nyt riittää, kun saan olla pelastamassa itseni yksinäisiltä päiviltä täällä kotikonttorilla.

Mutta ei musta kävelevää meikkipäätä kuitenkaan tule. Olkaa huoleti.

Päivä työnhakijan elämästä

En etukäteen osannut kuvitella, millaista aktiivinen työnhaku käytännössä on. En osannut mielikuvissani astua niihin saappaisiin, joissa tänäänkin olen kävellyt halki kaupungin.

Työnhaku täällä naapurimaassa on monivaiheista. Rekryfirmoilla on vankka jalansija ja etenkin kokopäivätöistä on huutava pula. Homma toimii useimmiten niin, että työnantaja ulkoistaa likaisen työn rekryfirmalle, joka laatii vetävän ilmoituksen ja koodaa sen melko ylimalkaisesti esimerkiksi ilmoittamatta yritystä, joka työntekijää hakee. Työpaikan osoitetta ei ilmoituksissa koskaan ole, ettei ovela hakija vahingossakaan tietäisi paikasta mitään haastatteluun astuessaan. Rekryfirma käyttää aikansa muutaman ehdokkaan kanssa, minkä jälkeen osa heistä lähetetään paikan päälle tapaamaan varsinaista työnantajaa. On varsin mielenkiintoinen kuvio saapua "työhaastatteluun", siis siihen ensimmäiseen rekryihmisen kanssa, tietämättä oikeastaan yhtään mitään paikasta, jonne hakee. Tietenkin jos elämään kaipaa jännitystä, toimii kuvio varmasti.

Sitten sitä vaan odotellaan, että koska puhelin soi - yhdestä paikasta ei vieläkään ole mitään tietoa, vaikka olen sekä rekry- että työnantajavaiheen käynyt läpi joskus kuukausi sitten. Tämänpäiväinen käynti päättyy siis joko seinään ensi keskiviikkona tai jatkuu vaiheeseen kaksi. Vaikka työpaikan onnistuisi saamaan, on palkanmaksajana kuitenkin rekry-yritys. Ja koska kuviossa liikkuu paljon massia, on niiden maksama palkka työnhakijan kannalta huonompi. Työnantajapuoli kun ei tietenkään halua diilissä hävitä mitään.

On tällä viikolla agendalla ollut myös niin sanottuja perinteisiä työpaikkoja, jonne haetaan suoraan. Tiistain kaksi haastattelua meni molemmat hyvin, siitä huolimatta, että paikat sinällään ei enempää voisi toisistaan erota. Tietenkään reissu ei ole ohi, vaan molemmissa on ainakin yksi haastattelu vielä edessä, minkä päälle tulee mietintämyssyvaihe, jonka kestoa ei kummankaan kohdalla viitsi edes veikata - voi olla viikosta kahteen kuukauteen.

Jos siis kuvittelin, että työnhaku Ruotsissa on tehokasta ja nopeaa, olin totaalisen väärässä. Olisihan pitänyt arvata, että jatkuvasti kokoustava kansa ei valitse sikaa säkissä, vaan antaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä. Työnhakijana mun pitää siis olla joustavan lisäksi äärimmäisen kärsivällinen. Se vaan alkaa olla vaikea yhtälö, kun työnhakuaikaa on jäljellä vajaa kuukausi.

Päivän opetus: olkaa vaan tyytyvisiä omaan työpaikkaanne!

Lägesrapport

Oho, viikkoja on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Pääsiäinen ja viikonloppu Helsingissä ja sitten tämä viikko. Ilmojen herrat oli pääsiäisenä juuri niin nihkeällä päällä kuin pelkäsinkin, joten N&F joutuivat tarpomaan tuulessa ja tuiverruksessa. Sen jälkeen iskikin varsinainen takatalvi lumikinoksineen kaikkineen.

Oli kyllä äärimmäisen mukavaa emännöidä: sitä kokee kaupungin uudella tavalla, kun sitä esittelee muille. Ristiriitaisin tuntein lähdin seuraavana torstaina kohti Helsinkiä. En oikein tiennyt, oliko huono vai hyvä idea mennä "kotiin" näin pian muuton jälkeen. Viikonlopun päätteeksi totesin vaan, että päätös oli mitä oikein. Päästiin Rapen kanssa vielä torstai-Lostariin ja ehdin nähdä ja tehdä paljon noina päivinä. Viimeinen yö tosin meni liskoja pelätessä, joten takaisin saapui melko hajalla oleva neiti. Onneksi viikon aktiviteetit on palauttaneet mut takaisin arkeen.

Hanttihommissakin on se hyvä puoli, että perjantaina koittaa aidosti viikonloppu. Silloin vallitsee sellainen rehellinen työnteon aiheuttama väsymys, joka ei kuitenkaan estä sosiaalisia rientoja. Katsotaan nyt, josko tiistainen haastattelu tuottaisi vielä jotakin parempaa: voisi nauttia myös työstä vapaan lisäksi.

Tekniikka on kiva juttu silloin, kun kolmevuotiaskin osaa soittaa Skypellä Saara-tädille. Ja kun videokuva välittää ilmeet vahvistamaan sanoja, joista ei ihan aina tietokoneen välityksellä saa selvää.

Tekniikka toimii myös silloin, kun tekstiviesti piippaa ja kertoo, että kaveri ja sen poikaystävä yllättää tulemalla tänne Götanmaalle ensi viikonloppuna. Vaikka yrittäisi elää hetkessä, on tulevan suunnittelu joskus nykyhetkeä hohdokkaampaa.

Kevätmieltä kaikille.

Natiaisten maailmasta

Onneksi eilinen oli vain pahaa unta! Melkein 10 astetta auringonpaistetta vaihtui yön aikana lumipeitteeseen ja kunnon myräkkään. Päivä menikin pienoisen paniikin vallassa, eikä ensilumi todellakaan tuntunut muulta kuin väärältä. Huh, tänään tapahtui paluu normaaliin, kevään tuloa vahvasti enteilevään liverrykseen.

Säästä on niin helppo vääntää juttua. Mutta kun se ON niin tärkeä asia! Pääsiäisvieraille haluan ehdottomasti tarjota kaupungin, jossa on mukava kuljeskella. Viime pääsiäinen kun meni lumisateessa, niin ei voi olla samaa tuuria toistamiseen.

Täällä on kaupat täynnä valtavia pääsiäismunia. Mutta ei suklaisia, kuten kotona, vaan pahvisia. Ruotsalaiset on irtokarkkien vannoutuneita faneja ja pääsiäisenä niitä mussutetaan kilokaupalla. Muuten kai pöytä on katettu suunnilleen samoin. Mämmiäkin löytyy pakastealtaasta!

Opeurakka on pistänyt tosissaan miettimään omaa kouluaikaa. Opettajaa kunnioitettiin, kenties liiaksikin, eikä olisi tullut mieleenkään huudella edes sijaiselle päin naamaa. Ja valehtelu, se taitaa näillä koululaisilla olla pääaineena. Ei opena voi ryhtyä epäilemään jokaista sanaa, kyllä mun on pakko pystyä luottamaan siihen, ettei ne kuseta mua kuus-nolla. Nojaa, eilisen jälkeen tuli selväksi, ettei mikään ole liian pyhää valehtelulle. Kunhan silmät on kirkkaat, voi suusta päästellä aivan mitä tahansa.

Vähän kyllä tekee mieli muistuttaa, ettei Suomen koulusysteemin arvosanameininki ole jäänne kuritushuoneelta vaan ihka oikea keino pitää natiaiset aisoissa. Vaikka opella ei ole auktoriteettia, niin ehkä ysiluokan kevättokari kannattaisi nelostenkin pitää mielessä. Se kun voi valehtelematta olla joko avain tulevaan tai paluu menneeseen.

Naapurissa tekstaillaan

Ne kerrat, kun Suomi pääsee täällä uutisiin, on aika harvassa. Paikallinen lehti voi ylpeillä ulkomaansivujen määrällä, muttei sillä, että se kertoisi kovinkaan usein naapurimaan kuulumisista. Auvisen jälkeen uutiskynnyksen murtaa Kanerva, jonka tekstiviestijupakka on lehdessä kolmen värikuvan kera. (Voitte arvata, ketkä ovat kuvissa?) Juttu on kirjoitettu sopivan ironiseen sävyyn; siinä kerrotaan, ettei kerta ole miehelle ensimmäinen ja että hän on puoluetovereilleen taannoin luvannut "olevansa varovaisempi siivottomien tekstareidensa lähettelyssä". Ei siinä mitään, mutta ilman ainuttakaan suoraa lainausta toimittaja päättää kertomuksensa muistutukseen, että Suomen pääministerillä tuskin on asiaan kommentoitavaa: hän kun itse lopetti suhteensa Ruususeen tekstiviestillä.
Aaaargggh!!! Edusta sitten tätä kansaa.

Mun oma puhelin ei pahemmin tekstareista piippaa. Koitan saada edes jotakin neuvoja arvon opettajarouvalta, jonka nelosluokan puikkoihin hyppään huomenna. Viikon sijaistus alkaa matikalla ja mun pitäis osata niille kertoa päivän aiheesta eli geometriasta! Herregud! Viime viikolla punastelin takarivin kuunteluoppilaana, kun ope käsitteli alkeellisia murtolukuja. Olen unohtanut aivan kaiken. Opettajan opas saa kyllä viikossa hiirenkorvat.

Pitäkäähän peukkuja!

Veckans bästa

Oijoijoijoi! Tuohon huudahdukseen on tiivistettävissä tämä viikko. On varsin eri asia marssia aamuisin tuttuun työpaikkaan kuin päivästä toiseen näyttää parhaimmat puolensa milloin missäkin. Haastatteluja on onneksi nyt alkanut sadella. Toiset on pikadeittaustyylillä sisään-ulos, mutta tämänpäiväinen oli reilun tunnin suoraa kysymyspatteristoa. Pakko vaan jaksaa painaa.

Eilinen oli mielenkiintoinen päivä, kun vietin sen suomalaisella koululla. Neljäs- ja ekaluokkalaiset sai musta vieraan luokkaansa. Jokaisen pitäisi aikuisiällä käydä koulussa! Ei niitä lapsia voi ymmärtää, jos ei näe niitä "työssä". Siellä ne keskittyy, pinnistää ja oppii omalla tavallaan. Varsinkin nelosissa oli mielettömät kokoerot: pari pienenpientä ja langanlaihaa tytöntylleröä vieressään puolet isompia ylipainoisia poikia. Ruokalassa en voinut kuin ihmetellä, kuinka ne pienenpienet ei kuin närppineet ruokaansa. Kuinka ne jaksaa koulupäivän sillä määrällä?! Yläastelaisilla näytti olevan hieman eri meininki. Ennakkoluulot nosti päätään, enkä häpeä tunnustaa, että luulen ongelman syyn olevan liian tiuhaan käyvässä mäkkärin ovessa.

Open rooli on paljon enemmän kuin miltä se pinnalta näyttää. Open pitää olla näyttelijä, kekseliäs ja viitseliäs neropatti, jolla on vastaus kaikkeen. Mulla oli naurussa pitämistä, kun ekaluokka istahti puoliympyrän malliin ja keskusteli edellispäivän visiitistä maatilalla. Yksi tytöistä oli keskellä anaalivaihetta, kun se joka väliin tunki pissaa ja kakkaa. "Ällöä, jos lehmä kakkaa, kun sitä lypsetään", "Ehkä se maatilan isäntä saa pissaa päällensä, kun lehmä ei osaa pidättää". Ja sokerina pohjalla: "Kanske vill han även ligga med sina kosor?" Kröhöm, tossa on todellakin kaksoismerkitys, mutta ope selvitti tilanteen mainiosti kertomalla, että entisaikaan maanviljelijät tosiaan nukkuivat eläintensä kanssa pysyäkseen lämpiminä.

Open tärkein ominaisuus on siis unohtaa lapselliset mielleyhtymät.

Asiasta toiseen: Viikolla etsin Tumpille sopivaa paitaa duuni-iltamiin Tukholmassa. Löysin teemaan "Göteborgin haarakonttori pukeutuu håkaneiksi" sopivan topin Emmauksesta. Olipa hauska hetki, kun huomasin henkarissa mun takin! Siinä se roikkui koristettuna 149 kruunun hintalapulla. Eipä tullut sitä ikävä, mut oli kiva huomata, et systeemi niin sanotusti toimii.

Suomea en muuten kuule täällä ikinä, joten kouluvisiitti oli mukavaa vaihtelua. Sitä paitsi ne ei yhtään ihmetelly mun ruotsia, koska ne on niin tottuneita moneen tapaan puhua molempia äidinkieliään. Niin että tiedoksi sulle vaan Hönö: väärin voi olla myös oikein : )

Myös pokaali pitää ansaita

Istun täällä olkkarissa mielettömän kirkkaassa auringonpaisteessa ja kuuntelen lasten ääniä pihalta. Meidän sisäpihalla on pieni tarha, joten päivittäiset kiljunnat ja peuhaaminen ovat tulleet jo tutuiksi.

Tällä viikolla mua on hämännyt suunnattomasti, etten tiukoista yrityksistä huolimatta tajua lukuisia ylisanoja vuotavia kritiikkejä elokuvalle No country for old men. Kun se oikeasti oli vain pangpangpang! Elokuvallisuudesta sitä voi kiitellä. Mutta tunteiden herättäminen, hahmojen taustoitus ja niiden keskinäiset suhteet jäivät ihan tyhjiksi. Se, että sheriffi ei ymmärrä nykymaailman väkivaltaa, eikä lopulta jaksa siitä enää kiinnostua, tulee selväksi jo alkumetreillä. Mutta tärkein eli väkivallan oikeutus - tai ainakin yritys selittää sen silmittömyyttä - jää tarinasta täysin uupumaan.

Sitä paitsi todistin Oscar-gaalassa Coenin veljesten ylimielisyyttä, joka ei mennyt ujouden piikkiin. Jos ei osaa sanoa mitään palkinnon pokkaamisen yhteydessä tai ei kärsi liikutuksesta, joka estää lausumasta kiitoksia, ei ole ansainnut pokaalia.

Ei siis ihme, että äänestin Hesarin päivän kysymyksessä eitä kysymykseen, onko Oscar-palkinto tae hyvästä elokuvasta. Näin tein kyllä jo ennen kuin näin kyseisen pätkän. Tuntuupa siltä, ettei tartte enää koskaan valvoa koko yötä gaalaa seuratessa.

Haaveissain vain oot mun...

Kevätfiiliksissä posket kuumottaen tulin juuri sisään täynnä LUONTOA. Aurinkoinen sää houkutteli mut Slotsskogeniin kävelylle. Luonto todella on heräämäisillään, siitä esimerkkinä krookukset, joita on ihan joka puolella. Muuten maisema on vielä paljas, mutta vauhti kiihtyy nopeammin kuin uskoisikaan. Reitilläni oli paljon aikaa mietiskellä, tutkailla sisäistä ääntä. Koitin pysyttäytyä kysymyksessä siitä, miltä työttömyys nyt tuntuu. Niin, miltä?

Osittain mulla on sellanen olo kuin olisin väliaikaisesti vapaalla ja kohta olisi taas aika palata vanhan työpöydän ääreen. Toisaalta vapaana kuljeskelu muistuttaa kuntoutujaa; aivan kuin olisi toipumassa burnoutista tai palaamassa yhteiskuntaan pitkän sairaalavisiitin jälkeen. Kaikki on samaan aikaan tuttua ja upouutta. Uskon kyllä, että työttömyys täällä lahden takana on helpommin sulatettavaa verrattuna siihen, että käyskentelisin Kallion katuja vailla määränpäätä. Täällä saan kuitenkin uusia elämyksiä päivittäin; olen vähän niinkuin turistina.

Sunnuntain Hesari saapui tällä viikolla vain päivän myöhässä. Nyt kun me ollaan huviksemme katseltu kämppiä täällä, niin psykologiekspertin kommentit suomalaisista asunnoista tuntui mielenkiintoisilta. Asiantuntija on sitä mieltä, että monissa asunnoissa on eteisen suunnittelu ja mahdollisuudet unohdettu totaalisesti. Ajatuksen arvoinen asia, varsinkin perheissä, joissa eteistä käytetään vain kenkävarastona. Toinen asia, mikä jäi mieleen on, kuinka lapsiperheessä sisustus usein noudattaa aikaa, jolloin lapsia ei vielä ollut. Eli lasten tavarat piilotetaan katseelta, siivotaan komeroon pois silmistä. Kun lapset asuvat ja elävät samassa kodissa kuin aikuiset, niin olisiko kuitenkin parempi antaa heidän myös näkyvästi sitä asuttaa?

Asunnoista on pakko kertoa vielä, kuinka uskomaton ero on nettivälityksessä näiden kahden maan välillä. Suomessa Oikotie välittää kiinnostuneiden silmien eteen hämyisiä ja epämääräisiä otoksia jostain keittiön nurkasta, kun täällä välitysfirmat palkkaa graafikoita ja valokuvaajia tekemään kaikkensa, jotta myynnissä oleva kämppä näyttäisi houkuttelevalta. Me käytiin pari viikkoa sitten katsomassa, mitä home staging parhaimmillaan tekee. Valoisa asunto hienolla paikalla kaupataan taatusti kovempaan hintaan, kun sinne on tuotu valkoisia tulpaaneja, pala trendikästä tapettia ja sävyyn sointuvia tyynyjä. Kaiken kruunasivat keittiön pöydälle asetellut snacksit, jotka näkyivät selvästi jo ensikatsomalta välittäjän kotisivuilla. En siis eilen hämmästynyt lainkaan, kun huomasin Myyty-teipin ilmoituksen päällä.

Muutto tuohon ihkuun kämppään jäi haaveeksi. Todellisuutta pääsin maistamaan saman talon katotasossa olevassa mainiossa kahvilassa, jonka feta-tomaattisämpylän nautin luontoretken päätteeksi. Ympyrä sulkeutui näinkin.

Nyt on ratikat vaarassa

Täällä taisi alkaa monsuunikausi. Perjantaina sade ja mieletön tuuli aiheutti tulvan Göta-jokeen ja siitä lähtien on sadellut päivittäin. Helsingissä tuulee välillä paljon, muttei koskaan yhtä kovaa kuin täällä. Ihan todella voi olla vaikeuksia päästä tuulessa eteenpäin.

Viikonloppuna testattiin taloyhtiön saunaa ja havaittiin hyväksi. Pientä erikoispiirrettä lukuun ottamatta: saunan ovi pompahti auki jokaisella löylykauhallisella. En tiedä sitten, onko kyse ruotsalaisesta herkkänahkaisuudesta vai mistä, mutta tuhlausta se mun mielestä on.

Eilen uskaltauduin hornankattilaan, Tumpin toiseen kotiin, Frölundan kotihalliin. Omissa oloissani vietetyn päivän päätteeksi Scandinaviumin väenpaljous otti koville. Säästöluokan paikat oli ihan kaukalon vieressä ja ennen matsia pauhannut musiikki oli viedä kuulon. Puhumattakaan valtavasta pamauksesta, joka kajahti ilmoille kotijoukkueen tullessa jäälle. Huhhuh.

Siinä sitten söin popcornia sijaistoimena ja koitin ilman selostajan apuja ymmärtää, miksi ja missä mentiin. Kauhun hetket osuivat kohdalle KAHDESTI, kun kiekko tuli pleksin yli suoraan kohti. Ja Tumpin mukaan niin ei tapahtu ikinä. Hekoheko.

Kuten ottelun aikana yhdessä todettiin, on lätkämatsi nykyajan gladiaattoritaistelu. Kehään astuu 2 kertaa 6 isoa körilästä, jotka sääntöjen rajamailla kohtelevat toisiaan miten sattuu. Ja yleisö mylvii, solvaa ja janoaa verta... tai siis maaleja. Ja jos maalia ei omien toimesta 60 minuutissa synny, valuu areenalta aggressiivista väkeä, jotka tukkii liikenteen täynnä selvittämätöntä vihaa. Onko Frölundan menestys verrannollinen henkilöautojen ja ratikoiden kolareiden määrään? Niitä tässä kaupungissa tapahtuu paljon, ainakin kerran päivässä. Ja nuo topatut intiaanit on tällä kaudella olleet hukassa nimenomaan (paperilla) huonompiaan vastaan.

Silti halliin oli vaeltanut läpileikkaus Göteborgin asukkaista. Oli nuorta, duunaria, tyttöä, vanhempaa rouvaa, vastasyntynyttä vauvaa sekä yksi ja toinen pystymahainen tuleva äiti.

Varokaa, rakkaat raitiovaunut, tuota heterogeenistä joukkoa, joka ei eilen illalla saanut pohjoisesta saapuneiden päänahkaa!

Tulleja tänne ja heti

Muuttokuormalaiset olivat - ja itsekin olen - sitä mieltä, että Göteborgissa on kaduilla jotenkin vaisumpi autokaruselli kuin Helsingissä, missä autoja ei tunnu pääsevän pakoon edes merenrannassa. Siksi päivän uutinen tietulleista hätkähdytti tilastollaan: keskustan ali menevän tunnelin kulkee päivittäin yli 55 000 autoa!!! Aivan tajuton määrä. Eivätkä svenssonit ole sen naapurirakkaampia kuin me, sillä matkustajia autoissa on keskimäärin peräti 1,1.

Nyt sitten väännetään kättä tuleeko asiasta kansanäänestys ja missä aikataulussa edetään. Tukholman tulokset puhuu aika selvää kieltä, joten toivon mukaan asiassa päästään muuhunkin kuin kokousrumbaan, möteä möten perään. Ei tullit tietenkään koko ongelmaa poista, mutta ehkä moottorin starttaamiseen tulee pieni kynnys.

Tänään sataa ekaa kertaa ja maisema on kovin syksyinen. Aivan totaalisen harmaa. Mutta rappusten vieressä kurkistaa jo keltaisia krookuksia, jotka ei tuijota almanakkaan vaan erehtyvät luulemaan kevään tulleen. Kunpa ne vielä jaksaisivat hetken odottaa. Samaa voin sanoa itsellenikin: kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Asiat tapahtuvat heti vain niissä unissa, joiden käsikirjoittajana on itse neiti Kaikkimulletässäjanyt.

Oppitunteja elämään otan siis edelleen.

Ulkomailla vai ei?

Jaa-a. On se vaan kumma, kuinka välillä sitä unohtaa täydellisesti olevansa täällä Swedulassa ja sit toisinaan ruotsalaisuus hypähtää täysillä silmille. Tai korville, kuten paikallisia radiokanavia ihmetellessä. Miten ne voikin puhua niin siirappisesti? Ja kenen luvalla ne kertoo "vitsejä", jotka on oikeesti huonompia kuin mun omat puujalkaversiot. Ne raaputtaa partaansa mikkiä vasten ja vertaa, keneltä kuuluu eniten ääntä. Ja voi sitä riemua, jos se onkin naispuolinen äänenantaja, jonka parta on äänekkäin, tsiisus.

Ja sit toisaalta tämä kaikki on niin suloista. Niin esimerkillistä: ei koroteta ääntä, ei näytetä tunteita (ainakaan negatiivisia), snakataan ja fiikataan ja puhutaan siitä, kuinka on juuri tultu treeneistä ja kuinka GI-dieetti on purrut. Ja sitten nauretaan taas ja pöyhötetään jo ennestään pöyhkeää tukkaa.

Aivan mieletön kokemus oli osallistua "tanssi niin kuin juuri sinä haluat" -tyyliselle jumppatunnille, jossa kaikenikäiset ja -kokoiset naiset ja MIEHET skaakkasivat rumppaansa milloin Justin Timberlaken milloin egyptiläsirytmien tahtiin. Olinkohan mä ainoa, joka aluksi ei meinannut kehdata olla siellä?! Sitten rytmit ottivatkin jo huomaansa ja mulla oli todella hauskaa. Ylitin siinä sitten suomalaisen luonteenlaadun rajoja.

Onneksi kaiken kaikkiaan olen tuntenut itseni tervetulleeksi - ihan oikeasti. Jos jonkun mielestä olen outolintu rehellisine vastauksineni ja melankolisine kommentteineni, niin siitä vaan. En ala valehdella muille, koska silloin toden totta valehtelen itselleni.

Jotkut päivät on hyviä. Toiset taas huonompia. Aivan kuin kotimaassakin.

Viranomaiskontaktit suoritettu

Viikko on pitänyt sisällään paljon sellaista, mikä ei normaaleihin päiviini yleensä kuulu. En varmaan koskaan ole tiskannut kolme kertaa ajalla maanantai-perjantai! Mutta eniten aikaa on kulunut viranomaisiin tutustuessa. On vaan pohjoismainen liikkuvuus ja yhteistyö melko löyhällä pohjalla, kun esimerkiksi työttömyyskassoilla on aivan eri säännöt. Ojenna siinä sitten E303:sta ja leiki asiantuntijaa asiantuntijalle! Myös tavallisen pankkikortin saaminen vaati 2 käyntiä konttorissa ja 3 puhelua sekä faksin, joka todistaa että mulla on samassa pankissa tili Suomessa. Eikä tämä mene ihan täysin uuden työntekijän tietämättömyyden piikkiin.

Koko irtaimisto on sunnuntain jälkeen paikoillaan, kun kämppään vihdoin saapuu odotettu vieras: kirjahylly. Eiköhän sitä sitten voi jo keskittyä muuhunkin kuin tavaramäärän kanssa painiskeluun.

RadioHelsinki on pauhannut viikonlopun menovinkkejä. Tuntuu omituiselta, että menot tapahtuu lahden toisen puolen, kun tutut äänet tuntuu olevan ihan lähellä...

Odotan jo ensimmäistä ilmoittujaa, joka saapuu vierahaksi tänne Vadelmavenepakolaisten luvattuun kaupunginosaan.

Laitan tähän pari kuvaa tiiseriksi!

Göteborgin kamaralta

Lahden toisella puolella sijaitsee nyt Luikkiksen koti. Kodiksi tätä olen yrittänyt nämä päivät saada avaamalla säkkikaupalla pussukoita, joiden kätkökset pitäisi yrittää tänne mahduttaa. Ilmeisen hyvin olen siis Vallilan-kodin tyhjentänyt...

Kodin tuntua toi myös aamuinen Hesari, joka koko sunnuntain komeudellaan osoittautui melkoisen työlääksi sisään tungettavaksi. (Voin myöntää, että tuo meteli mut lopullisesti aamulla herätti). Tiistai olkoon siis tästä lähin sunnuntai!

Matka meni hyvin, kiitos mahtavan Volvon ja luotettavan kuskin, joka ei hämääntynyt siitä, ettei nähnyt kuin sivuilleen. Ajokättä ei kuulemma edes pakottanut etupenkkien väliin ängetty viimeinen laukku. Uskomaton urotyö, kiitos vielä kerran!

Laivalla nautimme pitkän kaavan mukaan buffétarjonnasta. Uutta mulle oli, että viinihanat oli korvattu pöytiin kannetuilla viinipulloilla. Ei lainkaan huono homma! Yökerhoshowna oli biitlesit, muuten hämäävänkin aidon näköiset paitsi Ringo, joka oli kaulaton ja näytti siltä, et saa kohtauksen hetkenä minä hyvänsä. Niin sitä vaan menneisyys seuraa perässä, kun ensimmäiset ihmiset, joihin törmättiin oli Pardian asiamieskööri, joka biletti keskusjärjestön häppeningeissä. Onneksi ne tajusi, että en sillä kertaa ollut risteilemässä järjestön edustajana : )

Viikonloppuna nautittiin meidän uudesta sohvasta, joka vetää neljä isompaa ja pienempää ja videotykin SUURESTA kuvasta. Shoppauskin onnistui yli odotusten: miehet osteli ja naiset odotti sovituskopeilla kärsivällisinä. Ihmeteltiin ihmisten tyylejä (miehillä edelleen nakinkuorihousut ja naisilla reilun kasarihenkistä). Spar Hotel Majorna osoittautui järkeväksi majoituspaikaksi (ottakaa nyt vihje vastaan!) ja Göteborg sai turisteilta kiitettävän arvosanan näin talvellakin.

Huomenna menen katsomaan, mitä rekryfirmalla on tarjottavanaan. Uskomatonta, mutta haastattelu asiakaspalvelutyöhön vie noi kaksi tuntia! Mielenkiinnolla odotan, mitä ne oikein keksii multa kysyä...

Olkoon tämä nyt virallinen tiedotuskanava meilien, naamakirjan, chatin ja Skypen lisäksi. On tämä teknologia ihmeellistä!

Sköt om er!

Köh, köh, köhinää ja kiitosta

Aivan uskomaton tämä viimeisin viikko on ollut: sosiaalista hyörinää, pölyntäytteisiä päiviä kämpillä, jonka nurkista on löytynyt valtava röykkiö mukaan lähtevää. Epäilys kasvaa, ettäkö ne kaikki auton kyytiin mahtuisivat... no, se selviää huomenna!

Lähdön hetki on ollut erityisen raskas, kun mielen valtaa nostalgia vähäisimmistäkin pienistä seikoista. Kaksi vuotta on mennyt omissa oloissa, mutta ilman ihania ystäviä ja sukulaisia en olisi tässä - en uskalla edes miettiä vaihtoehtoja.

Rakas Rape: Vaikka välimatka on ollut jo nyt pitkä, olet aina lähellä! Kiitos mahtavasta ystävyydestämme.

Rakas Tusmu: Kiitos, että näytät toisenlaista elämänmallia! Olet mahtava äiti ja ystävä!

Rakkaat Late ja Nipa: Kiitos ihanista hetkistä milloin minkäkin parissa, osaamme hurvitella mutta myös ottaa iisimmin.

Rakkaat ex-opiskelukaverit: Kiitos lukupiireistä ja hyvistä keskusteluista!

Rakkaat ex-kollegat: Kiitos yhteishengestä ja kivoista sauna/baari-illoista! Todistatte, kuinka työssä tärkeintä ei ole se, mitä tekee vaan kenen kanssa!

Rakkaat serkut ja avecit: Suku on paras!

Rakas Ale: Ihanaa, että sulla on kaikki niin kunnossa. Pidä iskän lippu korkealla!

Rakas Valtteri ja Juho: Kiitos maailman söpöimmille mussuille monesta energiaruiskeesta ja oivalluksen hetkistä! Ajattelen teitä joka päivä!

Rakas isi: Kiitos tuestasi ja ymmärryksestäsi!

Rakas äiti: Kiitos, että olet läsnä vaikka kaukana!

Nyt sitten kohti sitä oikeaa parisuhdetta. Kiitos, minun rakas Tumppi, mielettömästä kärsivällisyydestä!

You know me better

Epätodellinen fiilis vallitsee. En ehkä sittenkään vielä tajua, että huomenna on oikeasti viimeinen työpäivä täällä Pasilanmäellä. Olen pysytellyt lähinnä omassa huoneessa kahvitauot, kun en jaksaisi ihan jokaiselle selittää lähtötunnelmia, suunnitelmia ja kuunnella huolehtivaa äänensävyä johtuen ajatuksesta tyhjän päälle jäämisestä.

Miten sitä elämässä muutos tarkoittaakin samaan aikaan luopumista ja saavuttamista? Näin ainakin omalla kohdallani, kun asiaan aina liittyy joko erilleen joutuminen tai yhteen pääseminen. En oikein uskalla ajatellakaan sellaista muutostilannetta, missä huomaisi joutuvansa ainoastaan luopumaan. Kuten mukavan työkaverisedän vaimo, joka vastikään irtisanottiin. Siinä on melkein pakko etsimällä etsiä hyviä puolia tilanteeseen, johon ei varmasti itse halunnut.

Tänään tuntui aamulla aivan loistavalta. Olin nukkunut makoisat ja keskeytymättömät yöunet ja ulkona oli kiva keli ja oikeasti valoisaa. Lisäksi aamutiimi soitti mahtimusaa ja askel lensi Mäkelänkadulla. Töissä en ehtinyt kauaa kulua, kun kaveri soitti ja pyysi kahville. Eipä tänne Betonilaan kovin usein kukaan tuttu eksy kahviseuraksi! Hyvä draivi vaan jatkui, kun Tiketin puhelinpalvelusta äkkiä kuuluikin, että Roisin Murphyn loppuunmyydylle keikalle löytyi täsmälleen ne kaksi lippua, jotka halusinkin! Ihanteellista elämää sellainen, kun asiat tapahtuu yllättäen.

Loppupäivä kuluukin seuraavan kaavan mukaan: kello 16 alakertaan jäsentoimintaa harrastamaan (viimeistä kertaa), kello 17:15 kaveria tapaamaan ja hieman myöhemmin matka kohti Kulttuuritaloa.

Tämä oli kirjoitus, jossa olen aistivinani elämäniloa. Onko se palaamassa takaisin tähän tyttöön?

Nostalgia valtaa mielialaa

Käyn läpi pölyisiä lehtileikkeleitä, kaappiin upotettuja esitteitä, tutkimuksia, kokouspapereita, näytekappaleita, hyviä ja huonompia ideoita, järjestölehtiä ja omia tekeleitä. En pysty käsittämään, kuinka täällä on vierähtänyt melkein kaksi vuotta! Vuodelle 2006 päivätyt lehtileikkeet tuntuvat viime syksyisiltä, mihin se vuosi siinä välissä katosi?! Samalla mietin, miten paljon kirjoitettuja tavuja, muokattuja lauseita ja mietittyjä sanamuotoja näihin kuukausiin täällä on mahtunut. Mitään muuta työni ei ole ollut kirjoittamista enemmän. Siinä mielessä pomon lupaus "sulle sopivan työnkuvan muokkauksesta" on pitänyt varsin hyvin kutinsa.

Kaikista eniten olen oppinut, että kaikki on lopulta omasta tahdosta kiinni. Halusta kehittyä, vaikuttaa ja uskosta siihen, että sanoilla on merkityksensä. Viestijän ammattitaito näkyy joka päivä, vaikken sitä ajattelekaan. Nyt kun laitan pillit pussiin, toivon totisesti, että taidot pääsevät marinoitumaan (vain) hetkeksi. Sitten haluan nostaa ne takaisin grillille kuumenemaan. Ehkä ne seuraavassa paikassa paistuvat vieläkin mehevämmiksi. (Anteeksi lapselliset kielikuvat).

Allt som allt: tässä lähdön tunnelmassa en oikein osaa kuvitella myöskään niitä, jotka vuodesta toiseen istuvat tässä samassa toimistossa, näissä samoissa kuvioissa. Tottakai kuviot muuttuu, mutta toivonpa vaan, että ihmisetkin kasvavat rutiineistaan huolimatta.

Nyhetsström

Vilkaisu aamun uutisikkunaan pistää miettimään muun muassa seuraavaa:

- Miten ihanainen suklaasilmänäyttelijä ei osaa nukkua Manhattanin yössä, jotta säilyisi hengissä?
- Kuinka röyhkeää on ryöstää posti jättämällä pommiuhkauksia pitkin kaupunkia?
- Miten Nokian kokoisen firman viestintäimmeiset eivät etukäteen aavistaneet, mitä maineelle tapahtuu, kun yhdestä kaupungista viedään yli 2 000 työpaikkaa?
- Miksi Oscar-ehdokkuuksia kahmivat elokuvat saapuvat Suomeen niin auttamattoman myöhässä?
- Kuinka Suomi pääsee päästökauppatavoitteisiinsa? Mitä minä olen valmis tekemään sen eteen?

Muuten mennään aika lailla samoissa kuin eilenkin. Töissä kysellään muuttopaikkakuntaa ja siitä sitten päästäänkin kauhistelun makuun, kun ilmenee, että olen lähdössä mediaseksikkääseen Götikseen.

Pitänee muistaa lukita Volvon ovet : )

Lostari imi taas puoleensa

Maanantaifiiliksessä täällä iltapäivän hämärässä mennään. Viikonloppu loppui jotenkin seinään, kun oli niin paljon kivaa tekemistä. On kyllä hieno asia, että ex-kollegat on niin kivoja!!! Ja lauantaina jaksoin sitten juhlia Rapelaisen loistoseurassa ihan vanhaan kunnon tyyliimme. Jotain hyvää näissä lähtemisissä siispä...

Mikään hirmu hyvä yhdestelmä ei kuitenkaan ole uudet saappaat ja Lostarin hornankattila. Se tanssilattia on oikeesti iso vitsi. Sen tietää, muttei anna asian häiritä siinä vaiheessa, kun vaakakupissa painaa valinta jonkun tuntemattoman klubin ja hyväksi havaitun perinneluolan välillä. Sitten siellä joraa selkä hiessä ja laskee laukun tanssilattiaa kiertävään "kouruun", joka tulvii sekalaisen sortin juomista. Ja aamulla kiroaa kassin, mikä muistuttaa aromiltaan kolmosratikan takaosan matkustajia ja saappaat, joita koristaa ainakin kymmenien kenkien pohjakuvio.

Ja sama kuvio toistuu puolen vuoden välein. Toivottavasti jatkossakin, ystäväiseni?

Pamahdus havahdutti

Väkivaltaviihteen ystävän ja muidenkin kannattaa käydä teatterissa katsomassa esitys, missä yksi uhkaa aseella toista ja lopulta pamauttaa laukauksen. Efekti on totaalisen erilainen kuin valkokankaalla. Kun pyssy osoittaa lavalta suoraan kohti ja jännitys tiivistyy korvia huumaavaan kajahdukseen, on olo kuin uhrilla.

Kokemus sopi hyvin tähän viikkoon, kun koitan kahlata Tuntemattoman loppuun lauantaihin mennessä. Elävä kieli avittaa mielikuvistusta loihtimaan eteeni näyttämön, jolla nuo suomalaiset sankarihenkilöt päivästä toiseen pelkäävät. Armeijaa käymättömän on kuitenkin mahdotonta ymmärtää sodankäynnin ideaa tai sitä, kuinka tanner tutisee.

Eipä vaikuta ihminen viisastuneen sota-asioiden lisäksi myöskään luonnonsuojelussa, kun kuunteli Tšehovin yli sata vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä metsänhakkuista ja kestävästä kehityksestä. Näytelmässä toistuvasti viitataan säähän, tuohon änkyröiden tilanteiden kestopelastajaan - ja samalla ilmastonmuutoskysymyksen ytimeen.

100 tai 50 vuotta, niin kaukaista mutta samalla niin valitettavan läheistä.

Kriittisen traumoja

Eilen koin traumaattisen elämyksen.

Ennalta en aavistanut, että sopimani haastattelu entisen opinahjoni tiloihin voisi aiheuttaa moisen paniikin tunteen. Mutta kun marssin valtsikan keltaiselle sisäpihalle ja kaarsin oikealle ensimmäisestä ovesta sisään, mut valtasi aivan epätodellinen olotila: samanaikaisesti sekoitus jonkin sortin syyllisyyttä (miksi helvetissä?) ja pienen piipertäjän egoa. Aivan lamaantunut olin siis. Kun sitten lasiovista sisään päästyäni näin kumaran hahmon käytävällä, oli mun pakko kääntyä kannoillani. En vain voinut kohdata entisiä kaunojani kävelemällä suoraan päin graduohjaajaani.

Oli mulla pikkasen luikkismainen olo, kun kipitin sisäpihan poikki toiselle ovelle ja kulman takaa kurkin laitoksen käytävään, onko reitti selvä. Eihän se ollut, vaan piti venailla parempaa hetkeä. Kaiken lisäksi haastateltava istuu tuon kumaran hahmon huonenaapurina, mutta kuin ihmeen kaupalla pääsin luikahtamaan sisään ilman paljastumista, huh.

Tuskan hikikarpalot eivät loppuneet tähän. Köhin kuin viimeistä päivää, kun mua koskaan opettamaton haastateltavani kyseli graduaiheestani. Onneksi kyseinen tohtorisnainen edustaa laitoksemme organisaatiojoukkuetta, eikä siis ollut törmännyt tuohon unholaan painettavaan tekeleeseen.

Onneksi itse haastattelu sujui sitten kuin leikiten. Paljon sain uusia ajatuksia ja vahvistusta jo olemassa oleville.

Olen sitä mieltä, että tuo abiturienttien paratiisina mielessä hohkaava käytävänpätkä on yksi ahdistavimmista ja ankeimmista paikoista ikinä. Yhteisöllisyys ei pahemmin huou noista harmaista seinistä, joita "koristavat" toisen sävyiset harmaat ovet, jotka kätkevät sisäänsä opiskelijaa palvelemaan palkattuja asiantuntijoita.

Jos opiskeluympäristö on ahdas ja tukala kuin tuo käytävä, kuinka laitos voi kuvitella tuottavansa luovia ja valovoimaisia ammattilaisia? Toisaalta, niin monesta tuutista kantautuneena: yliopisto-opinnot valmistavat kriittiseen ajatteluun.

Älä muuta virka.

Valmistelua

Nyt se tuntuu konkreettiselta. Ai mikä? No, muutto Ruotsiin. Varasin päheästi Siljalta hytin ja autopaikan ja samalla aatokset eksyivät jo laivan tunnelmiin. Mahtavaa, ettei edessä ole Viikkarin teinipurkki vaan päästään leppoisasti meren taakse. Sitten voikin alkaa suunnitella viikonlopun menoja, sitä, kuinka serkkua ja kuskia parhaiten viihdytetään Ruotsinmaalla.

Edessä on kirpputoria, nurkkien siivousta ja pakkaamista. Volvo vetää uskomattoman määrän, mutta niin paljon turhaa kuin mahdollista saa luvan jäädä ovien ulkopuolelle.

Siinäkin mielessä oikealta jo tuntuu, että varaus on vetämässä myös Yrjönkadun uimahallin Marski-sviittiin, jonne kera ex-kollegojen kokoonnumme saunomaan ja turisemaan. Lupaus on annettu myös serkkuläksiäisistä...

Juuri nyt haluaisin olla tekemässä jotakin hyödyllistä, koska viikonloput eivät vaan riitä kaiken sälän hoitamiseen. Ehkä ensi viikolla sitten jo on sellainen fiilis, että musta täällä edelleen on hyötyä. Ihmiset kun vielä jatkaa lomailuaan, joten kaikki on valmisteluvaiheessa.

Hullunmylly pyörinee entisen lailla täällä Pasilassa. Mutta pian yksi on sen rattaiden tieltä poissa. Huh.

Uusi vuosi on täällä jälleen

Pakkohan se on blogata näin vuoden vaihtumisen kunniaksi. Ja siksi, että mennyt loma jätti jälkeensä epätodellisen olotilan. Ihan kuin olisi uiskennellut aivan toisissa vesissä, ollut lähempänä omaa itseään. Läheisyys tosiaan tekee ihmeitä. Ja kun virittää itsensä vastaanottamaan kaikki nyanssit, mitä joulun yhdessäolon aika tuo tullessaan, voi todella löytää kivan fiiliksen.

Niinpä sitten eilisilta olikin kaikkea muuta kuin todellinen: juhlinnasta väsynyt ihmismieli joutui kärsimään Tumppilaisen lähdön aiheuttamasta ikävästä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä ajoissa nukkumaan ja koittaa unohtaa se fakta, että autio sänky on lohduton.

Joululoma piti sisällään monet treffit kaukana asuvien ystävien kanssa. On hienoa havaita, kuinka välimatkaa ei yhtäkkiä huomaakaan. Paljon on iloisia uutisia: rakennetaan taloja, vaihdetaan koteja, mennään pienen lapsen ehdoilla ja...eletään. Kuten niin monesti aiemminkin, on kotiin saapuva ihmeissään siitä, ettei täällä mikään muutu. Juuri se onkin lohduttava tieto myös mulle, jonka uusi vuosi kuljettaa pian lahden toiselle puolelle. Että tiedän, kuinka elämässä on kuin onkin jotakin pysyvää ja muuttumatonta.