Miksi suomalaisten arjesta ja luonteenlaadusta kumpuavat lempisanonnat ovat kaikki lähtökohdiltaan pessimistisiä? Maistelen tässä sellaisia herkkuja kuin "Itku pitkästä ilosta", "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" tai "Ei vara venettä kaada".
Koululaisina meille opetetaan (edelleen?) vanhoja sanoja synonyymeina uudemmille. Yhtä lailla meille opetetaan tiettyjä asioita sanontojen kautta jo kotona. Näistä syntyy sitä kulttuurista pääomaa, joka näkyy maassa kuin maassa myös ennakkoluuloina muunlaisen kulttuurin sisäistäneitä kohtaan. Siinä joutuvat todellisuudet törmäyskurssille.
Ensin ajattelin, ettei ollut kovin järkevä veto lukea Vadelmavenepakolainen-kirja juuri ennen muuttoa Ruotsiin. Toisaalta kirja vahvisti jo olemassa olevia ajatuksiani näiden kahden kulttuurin eroista ja yhtäläisyyksistä. Pitänee ajatella vahvuutena se, että näkee asian molemmista suunnista. Eikä astu samaan ansaan kuin Mikko Virtanen! Musta EI tule ruotsalaista, en yritä tulla ruotsalaiseksi, en taistele kansallisuudestani, enkä jatkuvasti vertaa itseäni ruotsalaisiin.
Virtasen mielestä ruotsalaisten kielenkäyttö on huomattavasti suomalaisia kiltimpää, kohteliaampaa ja osuvampaa, äänenpainosta puhumattakaan. Aihe on monesti ollut tapetilla myös meillä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun mua on luultu vihaiseksi ihan vaan sanavalintojeni takia. Suoruus ei aina käänny toiseen kieleen oikein.
Jatkuvasti kieleemme syntyy uusia sanontoja. On sitten asia erikseen, kuinka paljon osuvampia ovat esimerkiksi seuraavat sanajonot: "Nenä vuotaa kuin sulhaspojan mulkku", "Sopii kuin jalka paskaan" tai "Pyörii kuin ryssä Anttilassa".
Ne kertonevat suomalaisen kulttuurin muutoksesta - suunta on kuulijan arvioitavissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti