Tuoli pani miettimään

Tänään mietin erilaisia ammatteja. Näinä hoitohenkilökunnan tyytymättömyyden aikoina mietin hammaslääkärin tuolissa niitä sormia, jotka mua siinä hetkessä hoitivat. Mietin, kuinka ihmeessä tuo viehättävä naishenkilö haluaa työntää sormensa erinäisten ihmisten suuhun monta kertaa päivässä. Rapsuttaa ja tuottaa pientä kipua hoidettavalleen. Katsella iän ja elämäntapojen kellastuttamia leegoja, eri muotoisia, muttei koskaan täydellisiä. Piileekö viehätys nimenomaan siinä, että huomaa työnsä tulokset, kun vuosittaisella tarkastuskäynnillä voi ilmoittaa reikiintymiskierteen pysähtyneen tai hammaskiven vähentyneen? Kehua potilaan harjaustekniikkaa ja vain vähäsen tölväistä, mikäli se ei ole kunnossa.

Kirkkaan valon ja välinekammon takia en pystynyt noudattamaan Vietnamin kaduilla viilettävän ystävän neuvoa katsella hoitajan silmiä. Mutta olen aivan varma, että niistä olisi näkynyt syvä keskittyneisyys. Se, jos mikä on ammattitaitoa ja tekee ihmisestä kiinnostavan.

Jo parinmuodotustuksen kannalta on hienoa, että meitä on niin moneen lähtöön. Ken käyttää ammattimaisesti kynäänsä, ken timanttiporaansa. Molemmissa on viehätyksensä ja kauneutensa.

Musiikkia korville

Aamulla mut havahdutti Radio Helsingistä kaikunut Moby, joka vei ajatukset, apua, kuuden ja puolen vuoden takaisiin tunnelmiin ja Amsterdamiin. Sen kevätkauden elin kovasti rajoitetun cd-varaston turvin, mikä koostui muun muassa Mobyn Playsta ja silloin aivan uuden tulokkaan Coldplayn Parachutesista. Prinsengrahtin huoneessa kuuntelin näitä kahta (nyt en edes muista, oliko mulle stereot!) ja samaan aikaan ikkunasta kaikuivat läheisen kirkon kellot. Hollannissa muuten kirkonkellot soivat kappaleita, ei pelkkää kilkatusta. Ainakin siltä musta tuntui.

Musiikki todellakin herättää tunteita ja avaa muistojen arkun. Vieläkin voin ruveta vetistelemään teinivuosien kotibileiden vakiokappaleen, RHCP:n Under the Bridgen, tulviessa korviini. Ja muistan kuin eilisen sen keväisen päivän vuonna 1998, kun Göteborgin Avenylla istahdin kiveykselle kuuntelemaan katusoittajien Mr Jonesia. Jo silloin tuo biisi herätti muistoja; 21-vuotiaallekin niitä oli ehtinyt kertyä.

Sfääreihin pääsee tietenkin lapsuuden levylautasten tahdissa: Juice, Agit Prop, Sielun Veljet... Ja Laura Branigan, joka oli niin hyvää, etten mä voinut edes kuunnella. Koska silloin musiikki olisi kulunut, eikä enää kuulostaisi yhtä hyvältä. Oi niitä aikoja.

Kuka sammutti valot?

Mä en tajua, miten jotkut päivät tuntuu kolme kertaa muita pidemmiltä? Perse puutuu jo aamupäivästä ja keskittymiskyky häviää viimeistään päiväkahvien aikaan. Sit loppuiltapäivä kuluu kiehnätessä ja odottaessa. Eikä mitään saa aikaseks, kun on vaan oikeesti sitä mieltä, että päivän pitäisi olla ohi jo.

Toinen asia, mitä mä en kerta kaikkiaan ymmärrä: kuinka kukaan voi selvitä pimeän ja ankean marraskuun läpi ilman, että joka päivä mässää karkkia tai muita herkkuja? Ja palkitsee itsensä glögillä aina, kun siihen vaan tilaisuus ilmenee (ja niitähän keksii helposti).

Höblässä mainostettiin bikineitä ja tajusin, et moni on sellainenkin, jota odottaa ihanainen matka lämpimään ja eksoottiseen. Se, jos mikä on akkujen lataamista. Mielikuvitusmatkat eivät ihan joka päivä pelasta. Kun ei aina jaksa elää unelmissaan. Ja silloin päivät vasta pitkiltä tuntuvatkin!

Marraskuu taitaa olla Suomen kansalle kaikista vaikeinta aikaa. Talvi odotuttaa, yllättää ja sitten pamahtaa päälle kuin talvitakki, jonka alta on vaikea nähdä mitään.

Ei ihme, että Alkon alkava lakko eilen villiinnytti kansan hamsterin lailla. Eikä ihme, että viikonloppuna juhlitaan kuin viimeistä päivää. Ei tulevaisuuteen tarvitse aina olla kurkottamassa, kun tietää, että valot on sammutettu ainakin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.

Talvi tuli

Tänään alkoi talvi. Maa on sen verran valkoinen, että voi jo kuvitella porot kaduille ja ilma sen verran kylmä, että pipo löysi tiensä päähän aamulla. On kyllä huomattavasti virkeämpää talsia lumen valaisemia teitä. Ja totta puhuen parin asteen pakkanen ei ole ollenkaan hullumpi, kun vaan on tarpeeksi vällyjä yllä.

Niin, nyt on sitten tasan kuukausi työntekoa jäljellä. Oikeastaan kuukausi ja viikko, mutta vikaa viikkoa en laske, koska se menee yleiseen sälään ja panikointiin. Vaikka luulenpa, että on mulla aikamoinen voittajafiilis 21. päivä, kun oven painan selän takana kiinni.

Sitä ennen on melkoista sosiaalista juhlaa luvassa, kun matkaan kahdesti Göteborgiin (pitäkää peukkuja 22.11.!!!) ja muutenkin viikonloput on täynnä ohjelmaa. Glögin makuun pääsin jo - ja kyllä se hyvää edelleen on!

Kun vaan saan pidettyä ajatukset kasassa ja etukäteismurehtimisen aisoissa, niin luulenpa, että loppuvuodesta on luvassa oikein antoisa.

Suomi näkyy kauas

Niin, mietteitä. Tänään suomalaisten ajatukset ovat vain ja ainoastaan yhdessä asiassa. Tehyn lakko jää selvästi taka-alalle, kun kahvipöydissä keskustellaan eilisestä Jokelan murhenäytelmästä.

Asiasta eivät puhu ainoastaan suomalaiset. Maailmalla uutinen on otettu vastaan järkyttyneenä ja analyysimylly jauhaa täyttä päätä. Suomalaisten maine maailmalla hiljaisena ja vetäytyvänä Kimi-kansana saa vauhtia. Vai mitä sanotte tästä:

"Niin ikään brittiläinen The Times haki selitystä verityölle jopa harvasta asutuksesta. Vähäisen asutuksen ja pimeiden vuodenaikojen Suomessa masennus on yleistä ja ihmiset eristyvät helposti. Tällöin ihmissuhteita haetaan virtuaalimaailmasta, lehti analysoi." (Iltalehti-online, http://www.iltalehti.fi/jokelantragedia/200711086822905_jt.shtml)

Kukaan ei varmasti halunnut maailmankartalle näissä merkeissä. Paitsi valitettavasti Pekka-Eric Auvinen.

Eurooppa on tuolla

Suomen kieli on täynnä osuvia hokemia. Yksi parhaista on: "Matkustaminen avartaa". Viikonloppuna sain pitkästä aikaa kokea olevani ulkomailla. Ruotsinmaa on niin tuttu maisemiltaan, ihmisiltään ja tavoiltaan, ettei se enää tunnu samalla lailla matkustamiselta.

Jo lentokoneen kielisekamelskassa nojauduin rennosti taaksepäin ja nautin. Perillä Brysselissä oli vastaanottoaula täynnä tummaa massaa. Ainoa blondi oli vastaan saapunut äiti.

Vaikka välillä tuntuu, etten "nuoren" ikäni aikana tarpeeksi vielä ole matkustamaan päässyt, niin kumman hyvin sitä osaa havainnoida nimenomaan kulttuurisia eroja ihmisten tavassa olla keskenään. Brysseliä kannattelee tietynlainen boheemius, sellainen herttainen hälläväliä-asenne. Ja toisaalta sitten koko kaupunki on täynnä byrokratiaa, jossa kaupunginosilla on oma kunnallishallinto EU-kiemuroista puhumattakaan. Eikä Euroopan sydämessä ole biojäteastioita eikä panttipulloja! Vaikka jengi latkii vetensä puolentoista litran pulloista ja hyllyt notkuvat tölkeistä. Grrrr.

Mutta samalla: minne tahansa päätät istahtaa, on tarjoilija Sinun Palveluksessasi. Toppatakki päällä jonon hännillä jonottamaan tottuneelle pöytiintarjoilu on Luksusta. Yhtä lailla hyvänolontunne valtaa, kun viinilasillinen (täysi!) maksaa saman verran kuin automaattikahvi kotona.

Happihyppely Euroopassa pistää miettimään, haluaisiko sitä itse asua jossakin isossa kaupungissa, jonka pulssi on toisissa asioissa paljon kotikaupunkia korkeammalla, mutta jossa silti aistii, kuinka ihmisillä on enemmän aikaa kohdata toisensa.

Näin ajattelen, kun tuolla jokaista kulmaa asuttaa kotoisa kupppila, jonka pöydissä käydään vilkasta keskustelua. Ja missä kaduilla vilisee ihmisiä, jotka kiireestä huolimatta katsovat toisiaan. Ja kun täällä ei vuosikausista huolimatta vieläkään ole kantapaikkaa, jossa tuntuisi täysin omalta, ja missä ihmiset tuntuvat aina vain kiirehtivän eteenpäin. Ja missä katse menee ohi tai läpi muttei useinkaan kohti.