Kolmivuotias opettaa aikuista olemaan lapsi taas. Näkemään ympärilleen lapsen silmin. Olemaan läsnä jokaisella solulla. Katsomaan aikuisten meininkiä huvittuneesti. Muistamaan, miltä innostus, huoli, ilo ja pelko oikeasti tuntuvat.
Vai mitä sanotte siitä, kun dvd:ssä pyörii Topi ja Tessu (vaikkakin jatko-osa!) ja voin valehtelematta TUNTEA noin 25 vuoden taakse. Muistan, miten leffateatterissa huusin: "Ei Topi saa kuolla!" ja painuin tiiviimmin kiinni selkänojaan, kun ison ja pelottavan Pösön isäntä murisevalla äänellä tähtäsi haulikolla pientä Topia, tuota kettupoloa, joka vaan halusi olla Tessu-hauvan kaveri. Maailman luonnollisin asia, se, että kaveruus on tärkeintä.
Pienen lapsen kasvoilla näkyy koko maailma - ja kaikki sitä ympäröiväkin. Hämmästys vetää suun ympyräksi, huoli silmät ymmyrkäisiksi. Ilo näkyy tärinänä koko olennossa. Pelkotilaa en raaski tuolle ihmisalulle edes kuvitella.
Onko mikään hienompaa kuin huomata olevansa lähellä noita tuntemuksia, pystyvänsä asettumaan kolmivuotiaan housuihin! Vaikka tuon pienen pojan maailmassa minä olen aikuinen niin uskon, että yhteys paitsi näkyy myös tuntuu molemmissa. Lapsi sisälläni siellä ojentautuu kohti tuota pientä kättä, joka vetää puoleensa.
Onhan lapsen mieli aina aikuista vahvempi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti