81 % versus 19 %

Edelliseen bloggaukseeni liittyen tein kepeän "Oletko mies vai nainen" -testin. Tuloksen perusteella olen 81-prosenttisesti sitä sukupuolta, jota pian 31 vuotta olen itselleni uskotellut olevani.

Sukupuolten väliset erot näyttäytyvät testissä selkeinä kyllä/ei-vaihtoehtoina, eikä yhteenkään kysymykseen toivonut valikkoon sanoja "ehkä" tai "silloin tällöin".

Se taas on asia erikseen, mikä kenenkin mielestä ON naisellista tai miehekästä. Kainalokarvojen sheivaus voi jollekin olla alfauroksen merkki ja pallolla leikittely naisellisuuden normaalia toteuttamista.

Niin tai näin, tämän testin tulokset puhuvat selvää kieltä. (Samaa ei voi sanoa Facebookin lukuisista kahjoista tuloksista. Vai että minäkö Samantha? Tai "Oh baby one more time"???)

Tiedettä mutulla

Hymyilytti tänään, kun luin Lehdestä naisten ja miesten suutelutarpeesta. BBC:n lähteen mukaan nainen suutelee läheisyydentarpeesta ja -kaipuusta ja haluaa todistaa yhteenkuuluvuutta suutelukumppaninsa kanssa.

Mies suutelee - yllätys, yllätys - takaraivossaan ajatus, että suudelma ehkäkentiesmahdollisesti johtaa seksiin.

Jos tiede on tällä mutu-tasolla, voisin itsekin harkita ryhtyväni tutkijaksi. Tutkimustulokset ovat jo valmiina ainakin seuraavista aiheista:

* Nainen jahkaa, mies toimii
* Nainen siivoaa, mies sotkee
* Mies iskee, nainen on iskettävänä
* Mies pettää, nainen on petetty
* Mies on johtaja, nainen on sihteeri

Vai olisiko todellisuus kuitenkin hieman moniulotteisempaa?!
Häpeäisit, tiedeyhteisö.

Syysretki

Olenko ainoa, jonka pää menee sekaisin pyöräilyn huumasta? Näin kävi eilen, kun istahdin laadukkaan lainapyöräni (kiitos vaan!) selkään ja viiletin menemään kohti kaupunkia. Syksy tulvi nenästä, silmistä ja korvista, eikä väsymyskään yhtäkkiä haitannut. Reitti Töölönlahden kautta Kaisaniemeen taittui hetkessä. Sen pidemmälle en ekalla kyydillä rohjennut. Parkki löytyi Kansallisteatterin takaa, josta muutamaa tuntia myöhemmin onnekseni muistin pyörän myös noutaa. Kotimatkaa varten kävin kaupasta ostamassa sormikkaat, enkä aristellut ajella Kalliossa jalkakäytävällä pimeyden ja hiljaisten katujen antaessa moisen rikoksen anteeksi.

(Tähän väliin on ihmeteltävä ääneen, kuinka itään karannut kaveri suhistelee nykyään katuja mopolla ihmisvilinässä. Siihen mulla taitaa vielä olla melko paljon matkaa...)

Kotiin saapui väsynyt, mutta raitistunut (!) nainen. Annos syysilmaa oli auttanut viemään tylsyyden mennessään. Puhumattakaan Lukutoukkien virkistävästä kirjallisuuskeskustelusta.

Punaviinilasillinen oli sekin omiaan. Tästä ei voi muuta päätellä kuin syyskauden tulleen avatuksi. Sitä juhlistaman lauantaina, pienimuotoisesti ja hyväntuulisesti.

Kysymysten äärellä

Uuden työhuoneeni seinää koristaa maailmankartta. Siihen on nuppineuloin merkattu Suomen lähetystöt. Maailma avautuu eteeni kompaktina kaksi kertaa metrin kokoisena tauluna. Se vie ajatukset välillä mennessään. Kaukokaipuu iskee ja samalla pyörii mielessä ulkomailla asustavat kaverit. Tällä hetkellä niiden levinneisyys ulottuu jopa Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan saakka. Eniten kaverinuppineuloja löytyy kuitenkin Euroopasta, aika monen maan kohdalta.

Viikonloppuna sai tanssijalka kyytiä, kun bestiksen kanssa päädyttiin vanhaan ja tuttuun luolaan hytkymään. Paikalla oli jos jonkinlaista kengänkuluttajaa. Hassuja kommenttejakin sateli. Meiltä esimerkiksi kysyttiin, että ollaanko me "hassuja humanisteja". Anteeksi vaan, mutta mitä????

Vapaiden saldoon kuului myös keskustelu 10 vuotta nuoremman serkun ja sen kaverin kanssa. Tuli hyvin vahva olo siitä, kuinka näillä kahdella on vielä kaikki hauskuudet edessä: opiskelujen alkuvuodet, hanttihommat, suunnittelemattomat baari-illat, biletykset seurassa jos toisessa... Ikäerosta huolimatta huomasin myös, ettei maailmankuva kovasti eroa. Samat on haaveet, esteet ja arki. Ikä on todellakin vain numero.

Reissumieli iski viimeistään, kun kuuntelin matkakertomusta kolme kuukautta Aasiassa vietetyltä ajalta. Samainen toteamus iästä pätee myös tähän: eroa ei ole kaksi- tai kolmikymppisen mahdollisuuksissa pidempään reissuun. Toisella on aikaa, muttei rahaa. Toisella rahaa, muttei aikaa.

Onko elämän pääkysymys tiivistettävissä siihen, kumman valitset?

Topi ja Tessu veivät mennessään

Kolmivuotias opettaa aikuista olemaan lapsi taas. Näkemään ympärilleen lapsen silmin. Olemaan läsnä jokaisella solulla. Katsomaan aikuisten meininkiä huvittuneesti. Muistamaan, miltä innostus, huoli, ilo ja pelko oikeasti tuntuvat.

Vai mitä sanotte siitä, kun dvd:ssä pyörii Topi ja Tessu (vaikkakin jatko-osa!) ja voin valehtelematta TUNTEA noin 25 vuoden taakse. Muistan, miten leffateatterissa huusin: "Ei Topi saa kuolla!" ja painuin tiiviimmin kiinni selkänojaan, kun ison ja pelottavan Pösön isäntä murisevalla äänellä tähtäsi haulikolla pientä Topia, tuota kettupoloa, joka vaan halusi olla Tessu-hauvan kaveri. Maailman luonnollisin asia, se, että kaveruus on tärkeintä.

Pienen lapsen kasvoilla näkyy koko maailma - ja kaikki sitä ympäröiväkin. Hämmästys vetää suun ympyräksi, huoli silmät ymmyrkäisiksi. Ilo näkyy tärinänä koko olennossa. Pelkotilaa en raaski tuolle ihmisalulle edes kuvitella.

Onko mikään hienompaa kuin huomata olevansa lähellä noita tuntemuksia, pystyvänsä asettumaan kolmivuotiaan housuihin! Vaikka tuon pienen pojan maailmassa minä olen aikuinen niin uskon, että yhteys paitsi näkyy myös tuntuu molemmissa. Lapsi sisälläni siellä ojentautuu kohti tuota pientä kättä, joka vetää puoleensa.

Onhan lapsen mieli aina aikuista vahvempi.