Tämä joulua edeltävä viikko on ollut aika kummallinen. Niinkin tavallinen "rutiinitoimenpide" kuin viisaudenhampaan poisto on aiheuttanut paljon ajatustoimintaa pääkopassani tässä. Johtuen todennäköisesti eniten toimenpiteen jälkivaikutuksia demppaamaan määrätyistä Burana kuussatasista, joita tämä tyttö ei ole tottunut popsimaan tällaista päivävauhtia.
Joka tapauksessa aatokset ovat leijuneet hämärän rajamailla varsinkin kotioloissa ja öisin. Otin myös pitkästä aikaa lukuharrastuksen itselleni ja tartuin ruotsalaisen sanavirtuoosi Jonas Gardellin teokseen, joka luotaa ah! niin ihanaa 80-lukua. Siitä sitten omia assosiaatioita ja muistilankoja kutomaan.
Muistojen joukossa on iso liuta, jotka liittyy joulun aikaan. Ja ne on aikas onnellisia muistoja ne!
Yhtenä yönä heräsin kuitenkin siihen, kun itketti ja tajusin selkeämmin kuin koskaan, kuinka perheen hajoaminen konkretisoituu juuri joulupyhinä. Aikuisena ihmisenäkin tunnen palan kurkussa ja ikävän, koska joulupöydässä ei todennäköisesti enää ikinä istu "meidän perhe" yhdessä. "Meidän perhe" on mennyttä, se on siirtynyt muistojen joukkoon, osaksi niitä asioita, joita voi vain kaivata ja ikävöidä.
"Meidän perhe" on tätä nykyä jotain aivan muuta. Se on minä ja Tumppi. "Meidän perhe" viettää onneksi joulun yhdessä. Yritän tästä perheestä pitää huolen - kun se vielä on olemassa.
p.s. Kirjoitin tämän oikeastaan sulle, isi. Olen edelleen kuin pikkulapsi, joka kaipaa isäänsä ja haluaa muistaa joulun sellaisena kuin se oli ennen vanhaan. Yhtä lailla haluan muokata - tavalla tai toisella - uudet omat jouluperinteet "meidän perheelle".
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti