Joulun tunnelmia

Tämä joulua edeltävä viikko on ollut aika kummallinen. Niinkin tavallinen "rutiinitoimenpide" kuin viisaudenhampaan poisto on aiheuttanut paljon ajatustoimintaa pääkopassani tässä. Johtuen todennäköisesti eniten toimenpiteen jälkivaikutuksia demppaamaan määrätyistä Burana kuussatasista, joita tämä tyttö ei ole tottunut popsimaan tällaista päivävauhtia.

Joka tapauksessa aatokset ovat leijuneet hämärän rajamailla varsinkin kotioloissa ja öisin. Otin myös pitkästä aikaa lukuharrastuksen itselleni ja tartuin ruotsalaisen sanavirtuoosi Jonas Gardellin teokseen, joka luotaa ah! niin ihanaa 80-lukua. Siitä sitten omia assosiaatioita ja muistilankoja kutomaan.

Muistojen joukossa on iso liuta, jotka liittyy joulun aikaan. Ja ne on aikas onnellisia muistoja ne!

Yhtenä yönä heräsin kuitenkin siihen, kun itketti ja tajusin selkeämmin kuin koskaan, kuinka perheen hajoaminen konkretisoituu juuri joulupyhinä. Aikuisena ihmisenäkin tunnen palan kurkussa ja ikävän, koska joulupöydässä ei todennäköisesti enää ikinä istu "meidän perhe" yhdessä. "Meidän perhe" on mennyttä, se on siirtynyt muistojen joukkoon, osaksi niitä asioita, joita voi vain kaivata ja ikävöidä.

"Meidän perhe" on tätä nykyä jotain aivan muuta. Se on minä ja Tumppi. "Meidän perhe" viettää onneksi joulun yhdessä. Yritän tästä perheestä pitää huolen - kun se vielä on olemassa.

p.s. Kirjoitin tämän oikeastaan sulle, isi. Olen edelleen kuin pikkulapsi, joka kaipaa isäänsä ja haluaa muistaa joulun sellaisena kuin se oli ennen vanhaan. Yhtä lailla haluan muokata - tavalla tai toisella - uudet omat jouluperinteet "meidän perheelle".

Telkkari kertoo ikäsi

Tänään mietin tosissani ajan kulumista. Ihan niinkin konkreettisesta huomiosta kuin kulttisarjojen paluusta osaksi tv-tarjontaa. Tänä iltana telkusta alkoi alusta asti uusintana Frendit ja silti muistan kuin eilisen päivän, kuinka kokoonnuimme Göteborgissa opiskelijabaariin kattomaan näitä sitcomin herkkupaloja. Silloin ensimmäisiä kertoja istuin Tumppilaiseni sylissä ja oltiin niin söpöjä että! Paljon on muuttunutkin omassa suhtautumisessa siinä mielessä, että henkilöiden päällä roikkuvat rytkyt vaan lisäävät koomisuutta - voin vannoa, että tarkoituksettomasti.

Vielä isompi pommi on tammikuussa paluun tekevä, vuoden 1990 kulttuuriteko Twin Peaks. Kun kuulin Subtv:llä sarjan selkäpiitä karmivan tunnarin, niin en tiedä olisinko paennut vai liimautunut nenä kiinni telkkariin. En malta odottaa! Pitäis varmaan kutsua vanhoja koulukavereita vahvojen muistojen pariin, niihin fiiliksiin, kun kaverin kellarissa tuijotettiin kaikki jaksot yhden putken maratonina. Siinä tuli varmasti kaikki mahdollinen tv-kritiikki antaumuksella : )

Eipä muuta kuin Diane laulamaan, sydäntenmurskaaja Agent Cooper!