Venäjä - ystävä vai vihollinen?

Ajatukset heittävät silloin tällöin varsinaista häränpyllyä. Näin tapahtui mulle viime viikonloppuna, kun vierailin 15 vuoden tauon jälkeen Venäjällä, tuossa ristiriitaisuuksien maassa.

Reissu alkoi toiveikkaissa tunnelmissa, kun istuin sekalaisessa toimittajaseurueessa 13 tunnin bussimatkan Viipurin halki ja Pietarin ohi Novgorodin kaupunkiin. Ohi kiitävien maisemien vaihtuessa ehdin vaihtaa ajatuksen jos toisenkin - lähinnä itseni kanssa. Venäjä herättää mussa aina vahvoja tunteita. Viipurista kulkevan maantien laitamilla marjoja kauppaavat huivipäiset babushkat toivat pienen kyyneleen silmäkulmaan, tunnetta oli vaikea hahmottaa: siinä sekoittuivat toivo, myötätunto yhtä vahvana kuin toivottomuus.

Viikonlopun tunnelmat jatkuivat epämääräisinä, flunssan sävyttäminä. Kaupungin päättäjät vakuuttivat toimittajajoukollomme turismin olevan avain alueen menestykseen ja lupasivat edellytysten olevan kunnossa. Ristiriita oli kuitenkin siinä, ettei kysymykseen kansainvälisen lentokentän avaamisesta osannut kukaan läsnäolijoista vastata. 13 tuntia Helsingistä asettaa nimittäin melkoisen kynnyksen lähdölle. Puhumattakaan muista Pohjoismaista, joita yhtä lailla toivotaan kaupunkiin tuloja tuomaan.

Sitten putosi pommi. Tieto Anna Politkovskajan murhasta. Tieto ei tietenkään (!) levinnyt paikallisista lähteistä, vaan kännyköihin tulleista tekstiviesteistä, jotka kutsuivat sunnuntaiseen mielenosoitukseen. Tuntui absurdilta; olla toimittajamatkalla Venäjällä samaan aikaan kuin vaiettujen ääni oli vaimennettu lopullisesti.

Matkalla tarttunut into naapurimaatamme kohtaan vaihtui tyrmistykseksi, jota on vaikea ohittaa. Ajatusten suuntaan vaikuttaa sekin, onko Suomesta vihdoinkin asettumaan tiukasti Venäjän sananvapausrikkomuksia vastaan sen sijaan, että tyydytään kiertelemään ja kaartelemaan - aivan kuin 15 vuotta ei olisi kulunut lainkaan.

Ei riitä enää hymistely, eikä riippuvuuden taakse piiloutuminen.

Ihminen ilmeisesti oppii vasta kantapään kautta. Olen sanaton - mutten vaiennettu.