Kuin herättäisi karhun talviunilta

Aamu oli esimerkki sählingistä sen todellisessa merkityksessä.

Sitä edelsi soitto veljelle edellisiltana siihen aikaan, että aamulla töihin heräävänä veli oli jo nukkumassa ja vaikutti kyllä todella sekavalta. Silti en tajunnut, ettei se seuraavana aamuna edes muistaisi puhelua...

Luonnollista rytmiä häiritsemään kehitetty talviaika alkoi yöllä. Olin reagoinut asiaan, mutta luulin kellojen siirtämisen tapahtuvan vasta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Palasin kotiin yhden aikaan loistavasta tyttöjenillasta ja menin suoraan nukkumaan. Aamulla oli nimittäin veljenpoika-Valtteri tulossa hoitoon jo puoli ysiltä. Kello pirahti petollisen aikaisin, mutta tomerana tätinä ponkaisin heti pystyyn. Vähän aikaa palloiltuani kello oli jo sen verran, että mietin veljen myöhästymisen syytä. Silloin välähti hakea aamun Hesari, josta syy selvisi: kello olikin tuntia vähemmän. Olin salaa tyytyväinen ja painuin takaisin peiton alle puolen tunnin lisäunille. Heräsin taas kännykän pirinään, mutta tokkurassa laitoin sen torkulle. Seuraava herätys olikin vasta kymmeneltä (siis nyt ysiltä): kännykkä oli sammunut kesken torkutuksen. Ryntäsin paniikissa ikkunaan ja ovelle valmiina kohtaamaan vihaisen veljen, mutta ketään ei näkynyt. Sain puhelimeen sen verran virtaa, että soitin veljelle, joka olikin jo töissä ja kertoi Valtterin olevan sen verran pipi, ettei sitä kannattanut viedä kotoa minnekään. Olin ihan äimänä ja kerroin, että puhelimessa olin vielä kysynyt, että suunnitelma pitää ja Valtteri tulee aamulla. Jotenkin veli oli luullut viestineensä mulle suunnitelman muutoksesta. Muuta ei ollut tehtävissä kuin käpertyä takaisin sikiöasentoon pariksi tunniksi.

Koko päivä on mennyt tylsissä merkeissä. Olisin totisesti tarvinnut Valtteri-energiaa. Eipä olisi talviaika sekavammin voinut alkaa - mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavia selkkauksia.

Venäjä - ystävä vai vihollinen?

Ajatukset heittävät silloin tällöin varsinaista häränpyllyä. Näin tapahtui mulle viime viikonloppuna, kun vierailin 15 vuoden tauon jälkeen Venäjällä, tuossa ristiriitaisuuksien maassa.

Reissu alkoi toiveikkaissa tunnelmissa, kun istuin sekalaisessa toimittajaseurueessa 13 tunnin bussimatkan Viipurin halki ja Pietarin ohi Novgorodin kaupunkiin. Ohi kiitävien maisemien vaihtuessa ehdin vaihtaa ajatuksen jos toisenkin - lähinnä itseni kanssa. Venäjä herättää mussa aina vahvoja tunteita. Viipurista kulkevan maantien laitamilla marjoja kauppaavat huivipäiset babushkat toivat pienen kyyneleen silmäkulmaan, tunnetta oli vaikea hahmottaa: siinä sekoittuivat toivo, myötätunto yhtä vahvana kuin toivottomuus.

Viikonlopun tunnelmat jatkuivat epämääräisinä, flunssan sävyttäminä. Kaupungin päättäjät vakuuttivat toimittajajoukollomme turismin olevan avain alueen menestykseen ja lupasivat edellytysten olevan kunnossa. Ristiriita oli kuitenkin siinä, ettei kysymykseen kansainvälisen lentokentän avaamisesta osannut kukaan läsnäolijoista vastata. 13 tuntia Helsingistä asettaa nimittäin melkoisen kynnyksen lähdölle. Puhumattakaan muista Pohjoismaista, joita yhtä lailla toivotaan kaupunkiin tuloja tuomaan.

Sitten putosi pommi. Tieto Anna Politkovskajan murhasta. Tieto ei tietenkään (!) levinnyt paikallisista lähteistä, vaan kännyköihin tulleista tekstiviesteistä, jotka kutsuivat sunnuntaiseen mielenosoitukseen. Tuntui absurdilta; olla toimittajamatkalla Venäjällä samaan aikaan kuin vaiettujen ääni oli vaimennettu lopullisesti.

Matkalla tarttunut into naapurimaatamme kohtaan vaihtui tyrmistykseksi, jota on vaikea ohittaa. Ajatusten suuntaan vaikuttaa sekin, onko Suomesta vihdoinkin asettumaan tiukasti Venäjän sananvapausrikkomuksia vastaan sen sijaan, että tyydytään kiertelemään ja kaartelemaan - aivan kuin 15 vuotta ei olisi kulunut lainkaan.

Ei riitä enää hymistely, eikä riippuvuuden taakse piiloutuminen.

Ihminen ilmeisesti oppii vasta kantapään kautta. Olen sanaton - mutten vaiennettu.