Olen elossa

Kouluaikojen makoisat naurut aiheuttanutta jäännettä, POISSALOKIRJAA, kunnioittaen olen pienen selityksen velkaa. Yhdellä sanalla: kiire. Kahdella sanalla: gradu ja työ. Kolmella sanalla: sosiaalinen elämä kunniaan.

Kuinka monesta sanasta koostuu järkevä kokonaisuus, joka esittelee yliopistolaitokselle kasvattinsa taidot ja opintoviikkojen tuoman sivistyksen? Mitataanko nyt mun soveltuvuutta astumaan aidan toiselle puolelle, pois turvallisuuden tunnetta suovalta opiskelijatontilta? Kenelle mä tekstiäni tuotan: itselleni, järjestelmälle, Suomen metsäteollisuudelle, Microsoftin ylivallalle - vai konkreettisimmin graduja taltiovan kirjaston siivoojalleko?

Olen jo aikoja sitten sammuttanut gradupurteni sivuvalot, myöntynyt takavasemmalta tulevan sumun edessä ja suunnannut katseeni ohi horisontin. En vain enää jaksanut kiillottaa hopeahaarukoita luksusjahtini teehuoneessa, kutsua kylään hohtavan valkoisiin pukeutuneita viisaita tieteenharjoittajia ja kolistella yksinäisiä ajatuksiani tiikkipuisella kannella. Elämä voitti.

Historian lehtiä ei kirjoiteta uusiksi, kutsua presidentinlinnaan ei saavu, yliopiston ovet kolahtavat kiinni ja edessä on suunnistamista uusissa kehyksissä. Toivottavasti hihaan on jotain tarttunut, eikä uusintakierros ainakaan aivan heti ole tarpeen.

Ennen tätä viikonloppua en ole näin pitkälle ajatuksissani vielä uskaltanut astua. Nyt tunnelin päässä näkyy jo valoa. Lupaan yrittää kaikkeni, jotta elämää olisi ilman tätä loputtomalta tuntunutta puhdetyötä.

Toivon saavani nostaa keskikesän suloisuudessa maljan korkealle ja kiittää kerrankin ITSEÄNI. Olisiko siinä vastalääke hiipivälle kolmenkympin kriisille?!