Viimeisen kerran kirous

Pakko on heti näin aamutuimaan tyhjentää raukka-aivo-parkojani turhasta lastista. Kun tuli tuossa viikonloppuna vielä kitistyä olympialaisista.

Myönnän tässä ja nyt, että musta on tullut kisojen aikana varsinainen sportpotatis eli urheiluperuna. Ennen harrastin ajoittaista soffpotatisointia eli sohvaperunointia, jonka kohteena ei koskaan ollut urheilu vaan ihan muu tv-huttu. Olympialaiset on kaikesta vastarinnasta huolimatta ottaneet niskalenkillä mut mukaansa. Sportpotatis on juurineen istutettu. Toivottavasti kasvukausi on nopea ja pääsen ponnistamaan mullasta, kun viimeinenkin piruetti on pyöräytetty ja maali lauottu.

Mietin tässä samalla sanojen "viimeinen" ja "viimeistä edeltävä" välistä suurta eroa. Kuinka usein "viimeiseksi" luvattu onkin todellisuudessa yksi monesta "viimeistä edeltävästä". Otetaan esimerkiksi paatunut vaimonhakkaaja, joka vannoo selvällä hetkellään iskun olleen "viimeinen". Tai lapsensa päiväkotiin unohtanut äiti, joka lupaa, että tämä sattui taatusti "viimeistä" kertaa. Tai uhkapeleihin viehtyneen miehen syyllisyyden tuskassa marinoitu kirous "viimeisestä" satsauksesta. Kaikki nämä ennen seuraavaa "viimeistä edeltävää" kertaa.

Ihminen on kankea muuttamaan tapojaan. Samalla "viimeisen" kerran lopullisuuden pelko ajaa meitä tiedostamattakin välttämään sen ajattelemista. Siksi "viimeinen" niin usein on merkityksetön, tyhjä sana. Toisaalta siksi tarkoituksella sanottuna "viimeisellä" on helppo pyyhkiä pois yhteinen menneisyys. Ajatelkaa nyt vaikka "viimeistä" yhteistä illallista, "viimeistä" kävelyretkeä, "viimeistä" halausta ennen uneen vaipumista tai "viimeistä" pusua aamulla herätessä.

Sanoillamme on merkitystä. Käyttäkäämme niitä ajatuksella.

p.s. Saan itse noottia siitä, kun muutostilanteissa rupean huokailemaan ääneen "viimeisestä" kerrasta käydä lähikaupassa, kävellä kaupungilla, kahvitella kantapaikassa - lista on loputon. Tumpilla on ajatus kohdallaan, kun hän korjaa sanani muotoon "viimeinen...tällä kertaa".