Tammikuinen sunnuntai

Sunnuntai vetelee jo iltaan päin, eikä siinä mitään valittamista. Tammikuu on kuukausista turhin, kun uusi vuosi alkaa ja pitäisi elämässäkin aloittaa jotakin hohdokasta. Aika tuntuu vetelehtivän, eikä mihinkään riitä puhtia. Jotenkin sitä vaan odottaa, että vaihtunut vuosi ottaisi mukaansa ilman, että itse tarvitsisi pahemmin yrittää.

Viikonloppu on mennyt niin rauhallisesti, että aika on välillä tuntunut pysähtyneen. Jotenkin olen odottavalla kannalla, eikä kuitenkaan edessä ole mitään, jota erityisesti odottaisi...

Nojoo, tarkoituksena on testata blogin pitämistä, kun siitä niin paljon on vauhkottu. Hieman kyllä tuntuu hassulta laittaa mietteitään menemään bittiavaruuteen, kun ei vastaanotosta ole niin varma. Myös päiväkirjamainen ote epäilyttää: kuinka kirjata ylös salaisimmat aatoksensa kaikkien halukkaiden luettavaksi?! Päiväkirja on ainakin mulle aina ollut paikka, jonne ei aina edes itselleen uskalla kaikesta avautua. Otan tämän siispä jonakin muuna kuin päiväkirjaan tilittämisenä. Ehkä selviää myöhemmin, minkälaiseksi tämä kirjoittaminen muodostuu?

Tänään käytiin Ikeassa edesauttamassa Ruotsin kansantaloutta. Ei me kauheasti kulutettu, eikä ostettu mitään "turhaa". Pakko oli saada kaihtimet makkarin ikkunaan, kun katulamppu möllöttää suoraan sisään ja olen tunnetusti herkkänahkainen noissa asioissa. Nyt on sitten näköyhteys estetty ainakin toistaiseksi. Kevään tullen sitä joutuu ehkä turvautumaan järeämpiin tekoihin...

Huomenna jatkuu gradun vääntö. Sovin kaverini Annin kanssa treffit koneelle joka aamuksi, jotta voidaan kontrolloida toinen toistamme. On nimittäin ollut aamuheräämisessä parantamisen varaa. Sosiaalinen paine on mulle ainoa piiskuri, kun mitään varsinaista deadlinea homman valmistumiselle ei ole. Tiedän tietty, että valmistuttava on, jotta pääsisin elämässä eteenpäin edes mentaalisella tasolla. Eiköhän se nyt tästä!

Mä heitän tämän tekstinpätkän nyt tulemaan. Katsotaan herättääkö se jotain reaktiota jossakin vastaanottajassa.