Tämä joulua edeltävä viikko on ollut aika kummallinen. Niinkin tavallinen "rutiinitoimenpide" kuin viisaudenhampaan poisto on aiheuttanut paljon ajatustoimintaa pääkopassani tässä. Johtuen todennäköisesti eniten toimenpiteen jälkivaikutuksia demppaamaan määrätyistä Burana kuussatasista, joita tämä tyttö ei ole tottunut popsimaan tällaista päivävauhtia.
Joka tapauksessa aatokset ovat leijuneet hämärän rajamailla varsinkin kotioloissa ja öisin. Otin myös pitkästä aikaa lukuharrastuksen itselleni ja tartuin ruotsalaisen sanavirtuoosi Jonas Gardellin teokseen, joka luotaa ah! niin ihanaa 80-lukua. Siitä sitten omia assosiaatioita ja muistilankoja kutomaan.
Muistojen joukossa on iso liuta, jotka liittyy joulun aikaan. Ja ne on aikas onnellisia muistoja ne!
Yhtenä yönä heräsin kuitenkin siihen, kun itketti ja tajusin selkeämmin kuin koskaan, kuinka perheen hajoaminen konkretisoituu juuri joulupyhinä. Aikuisena ihmisenäkin tunnen palan kurkussa ja ikävän, koska joulupöydässä ei todennäköisesti enää ikinä istu "meidän perhe" yhdessä. "Meidän perhe" on mennyttä, se on siirtynyt muistojen joukkoon, osaksi niitä asioita, joita voi vain kaivata ja ikävöidä.
"Meidän perhe" on tätä nykyä jotain aivan muuta. Se on minä ja Tumppi. "Meidän perhe" viettää onneksi joulun yhdessä. Yritän tästä perheestä pitää huolen - kun se vielä on olemassa.
p.s. Kirjoitin tämän oikeastaan sulle, isi. Olen edelleen kuin pikkulapsi, joka kaipaa isäänsä ja haluaa muistaa joulun sellaisena kuin se oli ennen vanhaan. Yhtä lailla haluan muokata - tavalla tai toisella - uudet omat jouluperinteet "meidän perheelle".
perjantaina, joulukuuta 15, 2006
maanantaina, joulukuuta 04, 2006
Telkkari kertoo ikäsi
Tänään mietin tosissani ajan kulumista. Ihan niinkin konkreettisesta huomiosta kuin kulttisarjojen paluusta osaksi tv-tarjontaa. Tänä iltana telkusta alkoi alusta asti uusintana Frendit ja silti muistan kuin eilisen päivän, kuinka kokoonnuimme Göteborgissa opiskelijabaariin kattomaan näitä sitcomin herkkupaloja. Silloin ensimmäisiä kertoja istuin Tumppilaiseni sylissä ja oltiin niin söpöjä että! Paljon on muuttunutkin omassa suhtautumisessa siinä mielessä, että henkilöiden päällä roikkuvat rytkyt vaan lisäävät koomisuutta - voin vannoa, että tarkoituksettomasti.
Vielä isompi pommi on tammikuussa paluun tekevä, vuoden 1990 kulttuuriteko Twin Peaks. Kun kuulin Subtv:llä sarjan selkäpiitä karmivan tunnarin, niin en tiedä olisinko paennut vai liimautunut nenä kiinni telkkariin. En malta odottaa! Pitäis varmaan kutsua vanhoja koulukavereita vahvojen muistojen pariin, niihin fiiliksiin, kun kaverin kellarissa tuijotettiin kaikki jaksot yhden putken maratonina. Siinä tuli varmasti kaikki mahdollinen tv-kritiikki antaumuksella : )
Eipä muuta kuin Diane laulamaan, sydäntenmurskaaja Agent Cooper!
Vielä isompi pommi on tammikuussa paluun tekevä, vuoden 1990 kulttuuriteko Twin Peaks. Kun kuulin Subtv:llä sarjan selkäpiitä karmivan tunnarin, niin en tiedä olisinko paennut vai liimautunut nenä kiinni telkkariin. En malta odottaa! Pitäis varmaan kutsua vanhoja koulukavereita vahvojen muistojen pariin, niihin fiiliksiin, kun kaverin kellarissa tuijotettiin kaikki jaksot yhden putken maratonina. Siinä tuli varmasti kaikki mahdollinen tv-kritiikki antaumuksella : )
Eipä muuta kuin Diane laulamaan, sydäntenmurskaaja Agent Cooper!
sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006
Marraskuun makeat
Onnellisuuslista (vastoin marraskuun luonnollista olomuotoa):
- maailmaan syntyi uusi ja ihkaoikea Pennanen
- suku kasvoi myös Kaustisilla
- selvisin kunnialla ensimmäisistä "aikuisten pikkujouluista"
- totesimme jälleen kerran, kuinka itseironian arvo nousee, kun sitä esittää yhdestä suusta koko serkkukatras
- saunottiin ja turistiin pitkästä aikaa entisten työkavereiden kanssa (joilla kaikilla ihan mielettömän hyviä uutisia!)
- innostuin uudestaan askartelusta (kiitos Joulukerhon!)
- tuikkujen valo on edelleen kauniimpi kuin melkein mikään muu asia
- ystävällinen ilme kadulla tuntuu syvällä asti
- unentarpeesta voi helposti saada aikaan hyvän vitsin
- ei niin putkeen mennyt kampaus peittyy pimeyteen 24/7
eipä just nyt tule mieleen enempää...
- maailmaan syntyi uusi ja ihkaoikea Pennanen
- suku kasvoi myös Kaustisilla
- selvisin kunnialla ensimmäisistä "aikuisten pikkujouluista"
- totesimme jälleen kerran, kuinka itseironian arvo nousee, kun sitä esittää yhdestä suusta koko serkkukatras
- saunottiin ja turistiin pitkästä aikaa entisten työkavereiden kanssa (joilla kaikilla ihan mielettömän hyviä uutisia!)
- innostuin uudestaan askartelusta (kiitos Joulukerhon!)
- tuikkujen valo on edelleen kauniimpi kuin melkein mikään muu asia
- ystävällinen ilme kadulla tuntuu syvällä asti
- unentarpeesta voi helposti saada aikaan hyvän vitsin
- ei niin putkeen mennyt kampaus peittyy pimeyteen 24/7
eipä just nyt tule mieleen enempää...
sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006
Kuin herättäisi karhun talviunilta
Aamu oli esimerkki sählingistä sen todellisessa merkityksessä.
Sitä edelsi soitto veljelle edellisiltana siihen aikaan, että aamulla töihin heräävänä veli oli jo nukkumassa ja vaikutti kyllä todella sekavalta. Silti en tajunnut, ettei se seuraavana aamuna edes muistaisi puhelua...
Luonnollista rytmiä häiritsemään kehitetty talviaika alkoi yöllä. Olin reagoinut asiaan, mutta luulin kellojen siirtämisen tapahtuvan vasta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Palasin kotiin yhden aikaan loistavasta tyttöjenillasta ja menin suoraan nukkumaan. Aamulla oli nimittäin veljenpoika-Valtteri tulossa hoitoon jo puoli ysiltä. Kello pirahti petollisen aikaisin, mutta tomerana tätinä ponkaisin heti pystyyn. Vähän aikaa palloiltuani kello oli jo sen verran, että mietin veljen myöhästymisen syytä. Silloin välähti hakea aamun Hesari, josta syy selvisi: kello olikin tuntia vähemmän. Olin salaa tyytyväinen ja painuin takaisin peiton alle puolen tunnin lisäunille. Heräsin taas kännykän pirinään, mutta tokkurassa laitoin sen torkulle. Seuraava herätys olikin vasta kymmeneltä (siis nyt ysiltä): kännykkä oli sammunut kesken torkutuksen. Ryntäsin paniikissa ikkunaan ja ovelle valmiina kohtaamaan vihaisen veljen, mutta ketään ei näkynyt. Sain puhelimeen sen verran virtaa, että soitin veljelle, joka olikin jo töissä ja kertoi Valtterin olevan sen verran pipi, ettei sitä kannattanut viedä kotoa minnekään. Olin ihan äimänä ja kerroin, että puhelimessa olin vielä kysynyt, että suunnitelma pitää ja Valtteri tulee aamulla. Jotenkin veli oli luullut viestineensä mulle suunnitelman muutoksesta. Muuta ei ollut tehtävissä kuin käpertyä takaisin sikiöasentoon pariksi tunniksi.
Koko päivä on mennyt tylsissä merkeissä. Olisin totisesti tarvinnut Valtteri-energiaa. Eipä olisi talviaika sekavammin voinut alkaa - mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavia selkkauksia.
Sitä edelsi soitto veljelle edellisiltana siihen aikaan, että aamulla töihin heräävänä veli oli jo nukkumassa ja vaikutti kyllä todella sekavalta. Silti en tajunnut, ettei se seuraavana aamuna edes muistaisi puhelua...
Luonnollista rytmiä häiritsemään kehitetty talviaika alkoi yöllä. Olin reagoinut asiaan, mutta luulin kellojen siirtämisen tapahtuvan vasta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Palasin kotiin yhden aikaan loistavasta tyttöjenillasta ja menin suoraan nukkumaan. Aamulla oli nimittäin veljenpoika-Valtteri tulossa hoitoon jo puoli ysiltä. Kello pirahti petollisen aikaisin, mutta tomerana tätinä ponkaisin heti pystyyn. Vähän aikaa palloiltuani kello oli jo sen verran, että mietin veljen myöhästymisen syytä. Silloin välähti hakea aamun Hesari, josta syy selvisi: kello olikin tuntia vähemmän. Olin salaa tyytyväinen ja painuin takaisin peiton alle puolen tunnin lisäunille. Heräsin taas kännykän pirinään, mutta tokkurassa laitoin sen torkulle. Seuraava herätys olikin vasta kymmeneltä (siis nyt ysiltä): kännykkä oli sammunut kesken torkutuksen. Ryntäsin paniikissa ikkunaan ja ovelle valmiina kohtaamaan vihaisen veljen, mutta ketään ei näkynyt. Sain puhelimeen sen verran virtaa, että soitin veljelle, joka olikin jo töissä ja kertoi Valtterin olevan sen verran pipi, ettei sitä kannattanut viedä kotoa minnekään. Olin ihan äimänä ja kerroin, että puhelimessa olin vielä kysynyt, että suunnitelma pitää ja Valtteri tulee aamulla. Jotenkin veli oli luullut viestineensä mulle suunnitelman muutoksesta. Muuta ei ollut tehtävissä kuin käpertyä takaisin sikiöasentoon pariksi tunniksi.
Koko päivä on mennyt tylsissä merkeissä. Olisin totisesti tarvinnut Valtteri-energiaa. Eipä olisi talviaika sekavammin voinut alkaa - mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavia selkkauksia.
keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006
Venäjä - ystävä vai vihollinen?
Ajatukset heittävät silloin tällöin varsinaista häränpyllyä. Näin tapahtui mulle viime viikonloppuna, kun vierailin 15 vuoden tauon jälkeen Venäjällä, tuossa ristiriitaisuuksien maassa.
Reissu alkoi toiveikkaissa tunnelmissa, kun istuin sekalaisessa toimittajaseurueessa 13 tunnin bussimatkan Viipurin halki ja Pietarin ohi Novgorodin kaupunkiin. Ohi kiitävien maisemien vaihtuessa ehdin vaihtaa ajatuksen jos toisenkin - lähinnä itseni kanssa. Venäjä herättää mussa aina vahvoja tunteita. Viipurista kulkevan maantien laitamilla marjoja kauppaavat huivipäiset babushkat toivat pienen kyyneleen silmäkulmaan, tunnetta oli vaikea hahmottaa: siinä sekoittuivat toivo, myötätunto yhtä vahvana kuin toivottomuus.
Viikonlopun tunnelmat jatkuivat epämääräisinä, flunssan sävyttäminä. Kaupungin päättäjät vakuuttivat toimittajajoukollomme turismin olevan avain alueen menestykseen ja lupasivat edellytysten olevan kunnossa. Ristiriita oli kuitenkin siinä, ettei kysymykseen kansainvälisen lentokentän avaamisesta osannut kukaan läsnäolijoista vastata. 13 tuntia Helsingistä asettaa nimittäin melkoisen kynnyksen lähdölle. Puhumattakaan muista Pohjoismaista, joita yhtä lailla toivotaan kaupunkiin tuloja tuomaan.
Sitten putosi pommi. Tieto Anna Politkovskajan murhasta. Tieto ei tietenkään (!) levinnyt paikallisista lähteistä, vaan kännyköihin tulleista tekstiviesteistä, jotka kutsuivat sunnuntaiseen mielenosoitukseen. Tuntui absurdilta; olla toimittajamatkalla Venäjällä samaan aikaan kuin vaiettujen ääni oli vaimennettu lopullisesti.
Matkalla tarttunut into naapurimaatamme kohtaan vaihtui tyrmistykseksi, jota on vaikea ohittaa. Ajatusten suuntaan vaikuttaa sekin, onko Suomesta vihdoinkin asettumaan tiukasti Venäjän sananvapausrikkomuksia vastaan sen sijaan, että tyydytään kiertelemään ja kaartelemaan - aivan kuin 15 vuotta ei olisi kulunut lainkaan.
Ei riitä enää hymistely, eikä riippuvuuden taakse piiloutuminen.
Ihminen ilmeisesti oppii vasta kantapään kautta. Olen sanaton - mutten vaiennettu.
Reissu alkoi toiveikkaissa tunnelmissa, kun istuin sekalaisessa toimittajaseurueessa 13 tunnin bussimatkan Viipurin halki ja Pietarin ohi Novgorodin kaupunkiin. Ohi kiitävien maisemien vaihtuessa ehdin vaihtaa ajatuksen jos toisenkin - lähinnä itseni kanssa. Venäjä herättää mussa aina vahvoja tunteita. Viipurista kulkevan maantien laitamilla marjoja kauppaavat huivipäiset babushkat toivat pienen kyyneleen silmäkulmaan, tunnetta oli vaikea hahmottaa: siinä sekoittuivat toivo, myötätunto yhtä vahvana kuin toivottomuus.
Viikonlopun tunnelmat jatkuivat epämääräisinä, flunssan sävyttäminä. Kaupungin päättäjät vakuuttivat toimittajajoukollomme turismin olevan avain alueen menestykseen ja lupasivat edellytysten olevan kunnossa. Ristiriita oli kuitenkin siinä, ettei kysymykseen kansainvälisen lentokentän avaamisesta osannut kukaan läsnäolijoista vastata. 13 tuntia Helsingistä asettaa nimittäin melkoisen kynnyksen lähdölle. Puhumattakaan muista Pohjoismaista, joita yhtä lailla toivotaan kaupunkiin tuloja tuomaan.
Sitten putosi pommi. Tieto Anna Politkovskajan murhasta. Tieto ei tietenkään (!) levinnyt paikallisista lähteistä, vaan kännyköihin tulleista tekstiviesteistä, jotka kutsuivat sunnuntaiseen mielenosoitukseen. Tuntui absurdilta; olla toimittajamatkalla Venäjällä samaan aikaan kuin vaiettujen ääni oli vaimennettu lopullisesti.
Matkalla tarttunut into naapurimaatamme kohtaan vaihtui tyrmistykseksi, jota on vaikea ohittaa. Ajatusten suuntaan vaikuttaa sekin, onko Suomesta vihdoinkin asettumaan tiukasti Venäjän sananvapausrikkomuksia vastaan sen sijaan, että tyydytään kiertelemään ja kaartelemaan - aivan kuin 15 vuotta ei olisi kulunut lainkaan.
Ei riitä enää hymistely, eikä riippuvuuden taakse piiloutuminen.
Ihminen ilmeisesti oppii vasta kantapään kautta. Olen sanaton - mutten vaiennettu.
perjantaina, syyskuuta 22, 2006
Kurlauksen MM-tulos ja suloinen joogaherätys
Onko Suomi todellakin taas yrittämässä maailmanennätystä puoljulkkisten rekrytoinnissa mukaan politiikkaan?! Mitä hel..ttiä joku kurlaaja oikeesti välittää maansa asioista? Onko sillä todellakin perustellut mielipiteet vai vetääkö se kaikki kantansa samoin perustein kuin kurlausmaajoukkueen tiimityöskentelyn pelisäännöt?! Oikeesti pelottaa nähdä listat ens talven vaaliehdokkaista...onko siellä jo puolet Seiskan vakinaamoista? Vai vasta kolmasosa?!
Miellyttävimpiin aiheisiin on heti siirryttävä. Aloitin tiistaina astangajoogan peruskurssin, enkä ole varmaan ikinä nukkunut yhtä sikeästi kuin öinä joogasession jälkeen. Sopii kuin suklaalevy mahaan tähän alkavan syksyn kiireen keskelle. Tein testin "Oletko energinen" ja huomasin ruksaavani aiempaa enemmän energiavajeesta kertovia kohtia: on tainnut työ viedä naista viime viikot. Pitää rauhoittaa ruumis ja sitä kautta mieli - toisin päin ei tällä hetkellä onnistu.
Viikko sitten koin mahtavia luontoelämyksiä (taas!), kun olin bestiksen mökillä kirkkaampaa kirkkaampana syysyönä. Taivas oli TÄYNNÄ tähtiä, Linnunrata erottui selvänä sumujuovana, tuhannet pienet tuikut sykkivät tummaa taustaa vasten tuoden huiman tunteen kaiken jatkuvuudesta. Taivaalle tuijottavat pienen ihmisen silmät viestitti aivoille asiaa, jota ei usein tule miettineeksi: kuinka pieni on oma osuus suuressa kokonaisuudessa.
Viikonlopun päätteeksi koimme ilonhetkiä, kun metsästä löytyi kaksi valioyksilöä.
Niistä sitten nauttiman neljän nälkäisen naisen voimin. Ne elämän pienet ilot!
Miellyttävimpiin aiheisiin on heti siirryttävä. Aloitin tiistaina astangajoogan peruskurssin, enkä ole varmaan ikinä nukkunut yhtä sikeästi kuin öinä joogasession jälkeen. Sopii kuin suklaalevy mahaan tähän alkavan syksyn kiireen keskelle. Tein testin "Oletko energinen" ja huomasin ruksaavani aiempaa enemmän energiavajeesta kertovia kohtia: on tainnut työ viedä naista viime viikot. Pitää rauhoittaa ruumis ja sitä kautta mieli - toisin päin ei tällä hetkellä onnistu.
Viikko sitten koin mahtavia luontoelämyksiä (taas!), kun olin bestiksen mökillä kirkkaampaa kirkkaampana syysyönä. Taivas oli TÄYNNÄ tähtiä, Linnunrata erottui selvänä sumujuovana, tuhannet pienet tuikut sykkivät tummaa taustaa vasten tuoden huiman tunteen kaiken jatkuvuudesta. Taivaalle tuijottavat pienen ihmisen silmät viestitti aivoille asiaa, jota ei usein tule miettineeksi: kuinka pieni on oma osuus suuressa kokonaisuudessa.
Viikonlopun päätteeksi koimme ilonhetkiä, kun metsästä löytyi kaksi valioyksilöä.
Niistä sitten nauttiman neljän nälkäisen naisen voimin. Ne elämän pienet ilot!
torstaina, elokuuta 31, 2006
Elämää tämäkin
Katselin tässä päivänä jonakin Kymppi-uutisten juhlalähetystä ja ei voi kuin hämmästellä ihmisten, lavasteiden, värien ja kuvakulmien muutosta - jopa vuoden 2000 uutiset näyttää aivan aataminaikaisilta!
Mitäs muuta eloon kuuluu? Tässä painiskellut työkiireen ja tyhjän kodin yhteisvaikutuksen alaisena. Tuntuu kuin kotona odottaisivat päivä päivältä kumisevammat seinät, joiden hiljaisuutta vain pattereiden sirinä (todella ärsyttävää!) häiritsee. Tätä ei tule tulkita masentuneen hätähuutona, vaan ihan täydellisen tylsänä faktana.
Sitä vastoin lähestyvää kolmenkympin virtsanpylvästä lievittää onneksi venäläisen koulun kaiffari-Sonjan isot pirskeet lauantaina. Tarkoitus on jopa pyntätä mielen lisäksi ulkomuoto priimakuntoon ja lähteä kunnon päivälliskutsuille. Mahtavaa ryhmäterapiaa meille vieraiden joukossa oleville lukuisille seiskakutosille! Ei tunnu se varsinainen h-hetki toivottavasti sit enää miltään. Mä pesen moisen kriisin kolkyt-nolla.
Sain äsken myös satsin Valtteri-energiaa, kun se tuli vaarin kans fiksaamaan Saara-tädin keittiönlampun kattoon. On se vaan jännä, kuinka samoilla aaltopituuksilla sitä ollaan! Jaksaa naurattaa, toljottaa, miettiä ja vaappua edelleen.
On muuten kaikessa kuluttavuudessaan mielenkiintoista itsereflektoida omaa duunia ja siinä onnistumista. Ja saada pomolta ihan samat arviot kuin mitä itse on mieltä. Toisaalta tollanen oman pään ulkopuolelle kurkottelu olis varmaan pidemmän päälle oiva keino hankkia vähintään kaksisuuntainen huru-akkahäiriö.
Bestis sai tänään mut ajattelemaan itseäni, päätöksiäni ja sitä, oonko mä itsekäs täyspaska näitä katuja tallustellessani. Mutta tässä tilanteessa EI vaan ole malliratkaisua, vaan pelkästään niitä, joissa iso iso elämästä kärsii. Mikä osa on helpoin uhrata? Kertokaa se mulle, kaukosuhteen karikot välttäneet ystävät?
Kaikista eniten merkitystä on kuitenkin kohtalotoverin sanoilla. Siksi nuo tän päiväiset pysäyttivätkin.
Olkaahan ihmisiksi, mä yritän myös.
p.s. Löysin PMMP:n ihmeelliseen maailmaan. Ihan mahtava bändi, kokeilkaa!
Mitäs muuta eloon kuuluu? Tässä painiskellut työkiireen ja tyhjän kodin yhteisvaikutuksen alaisena. Tuntuu kuin kotona odottaisivat päivä päivältä kumisevammat seinät, joiden hiljaisuutta vain pattereiden sirinä (todella ärsyttävää!) häiritsee. Tätä ei tule tulkita masentuneen hätähuutona, vaan ihan täydellisen tylsänä faktana.
Sitä vastoin lähestyvää kolmenkympin virtsanpylvästä lievittää onneksi venäläisen koulun kaiffari-Sonjan isot pirskeet lauantaina. Tarkoitus on jopa pyntätä mielen lisäksi ulkomuoto priimakuntoon ja lähteä kunnon päivälliskutsuille. Mahtavaa ryhmäterapiaa meille vieraiden joukossa oleville lukuisille seiskakutosille! Ei tunnu se varsinainen h-hetki toivottavasti sit enää miltään. Mä pesen moisen kriisin kolkyt-nolla.
Sain äsken myös satsin Valtteri-energiaa, kun se tuli vaarin kans fiksaamaan Saara-tädin keittiönlampun kattoon. On se vaan jännä, kuinka samoilla aaltopituuksilla sitä ollaan! Jaksaa naurattaa, toljottaa, miettiä ja vaappua edelleen.
On muuten kaikessa kuluttavuudessaan mielenkiintoista itsereflektoida omaa duunia ja siinä onnistumista. Ja saada pomolta ihan samat arviot kuin mitä itse on mieltä. Toisaalta tollanen oman pään ulkopuolelle kurkottelu olis varmaan pidemmän päälle oiva keino hankkia vähintään kaksisuuntainen huru-akkahäiriö.
Bestis sai tänään mut ajattelemaan itseäni, päätöksiäni ja sitä, oonko mä itsekäs täyspaska näitä katuja tallustellessani. Mutta tässä tilanteessa EI vaan ole malliratkaisua, vaan pelkästään niitä, joissa iso iso elämästä kärsii. Mikä osa on helpoin uhrata? Kertokaa se mulle, kaukosuhteen karikot välttäneet ystävät?
Kaikista eniten merkitystä on kuitenkin kohtalotoverin sanoilla. Siksi nuo tän päiväiset pysäyttivätkin.
Olkaahan ihmisiksi, mä yritän myös.
p.s. Löysin PMMP:n ihmeelliseen maailmaan. Ihan mahtava bändi, kokeilkaa!
torstaina, heinäkuuta 13, 2006
Luontodraamaa
Nyt kun Bruno-karhusta on kesän mittaan keskusteltu ja kaupungit on muutenkin mäyräkoiriksi naamioituneiden karhujen valtakuntaa, niin tuon oman lisäni karhuiluun.
Tuli tossa pari viikkoa sitten käytyä Korkeasaaressa sitten varhaisen teini-iän. Paikka olikin paljon mielenkiintoisempi kuin muistin. Ehkä kaupunkilaiselo on vieraannuttanut sen vähänkin luontoneitoa, mikä joskus mussa lymyili, kun jokainen kärsä tai turpa tai mitänenytikinäonkaan näytti hassulta.
Luonto näytti kyllä parhaan draamapuolensa karhuluolan kohdalla. Siellä mielettömän suuri ja mahtava metsän kingi oli eristetty puolisostaan ja kahdesta pennusta omalle tontilleen. Sydäntä raapivaa oli katsoa sen pyrkimistä perheensä luokse! Karhukingi näkee perheen meille kävijöillekin rakennetusta ikkunasta ja siellä se kävi puskemassa tuuheaa turkkiaan ruutua vasten ja päästeli kidastaan kaipaavaa seredania vaimolleen, joka ei tuntunut korvaansa hetkauttavankaan.
Siinä suru puserossa katselin näytelmää, eikä yhtään helpottanut tietää, että kingiä ei voi pentujen kanssa päästää samalle areenalle ihan turvallisuussyistä. En osaa parhaimmalla tahdollakaan uskoa, että se karvaturri oikeesti tekisi jotain sulokkipennuille. Vielä enemmän iskänallea kävi sääliksi, kun ei sen heila enää pennut vierelleen saatuaan varmaan edes muista koko sälliä... eikös joidenkin eläinlajien naaraat jopa syö uroksen parittelun jälkeen (täällä plärään sisäistä bilsankirjaa viidenneltä luokalta)? On se vaan hurjaa. Ja sit ihmislajin kohdallakin kun miettii noita kakslahkeisia, niin kyllä välillä sääliks käy. Tossun pohja on niille liiankin tuttu näky.
Mutta: takaisin eläinkunnan pariin. Niin, sitä vain kaikille luoville tv-kässärikirjottajille ihan ilmaista vinkkiä, että kävisitte eläintarhassa tarkkailemassa OIKEAA draamaa. Ei mitään tikusta asiaa -meininkiä, vaan sydänverellä kirjoitettua tarinaa tästä elämästä.
Ainakin tämä tyttö oli vakuuttunut. Kyllä Nalle olis ainakin yhden Emmyn arvoinen.
p.s. Kaikki tämä henkilöltä, joka tässä päivänä muutamana kutsui hirven jälkikasvua hirven pennuksi : )
Tuli tossa pari viikkoa sitten käytyä Korkeasaaressa sitten varhaisen teini-iän. Paikka olikin paljon mielenkiintoisempi kuin muistin. Ehkä kaupunkilaiselo on vieraannuttanut sen vähänkin luontoneitoa, mikä joskus mussa lymyili, kun jokainen kärsä tai turpa tai mitänenytikinäonkaan näytti hassulta.
Luonto näytti kyllä parhaan draamapuolensa karhuluolan kohdalla. Siellä mielettömän suuri ja mahtava metsän kingi oli eristetty puolisostaan ja kahdesta pennusta omalle tontilleen. Sydäntä raapivaa oli katsoa sen pyrkimistä perheensä luokse! Karhukingi näkee perheen meille kävijöillekin rakennetusta ikkunasta ja siellä se kävi puskemassa tuuheaa turkkiaan ruutua vasten ja päästeli kidastaan kaipaavaa seredania vaimolleen, joka ei tuntunut korvaansa hetkauttavankaan.
Siinä suru puserossa katselin näytelmää, eikä yhtään helpottanut tietää, että kingiä ei voi pentujen kanssa päästää samalle areenalle ihan turvallisuussyistä. En osaa parhaimmalla tahdollakaan uskoa, että se karvaturri oikeesti tekisi jotain sulokkipennuille. Vielä enemmän iskänallea kävi sääliksi, kun ei sen heila enää pennut vierelleen saatuaan varmaan edes muista koko sälliä... eikös joidenkin eläinlajien naaraat jopa syö uroksen parittelun jälkeen (täällä plärään sisäistä bilsankirjaa viidenneltä luokalta)? On se vaan hurjaa. Ja sit ihmislajin kohdallakin kun miettii noita kakslahkeisia, niin kyllä välillä sääliks käy. Tossun pohja on niille liiankin tuttu näky.
Mutta: takaisin eläinkunnan pariin. Niin, sitä vain kaikille luoville tv-kässärikirjottajille ihan ilmaista vinkkiä, että kävisitte eläintarhassa tarkkailemassa OIKEAA draamaa. Ei mitään tikusta asiaa -meininkiä, vaan sydänverellä kirjoitettua tarinaa tästä elämästä.
Ainakin tämä tyttö oli vakuuttunut. Kyllä Nalle olis ainakin yhden Emmyn arvoinen.
p.s. Kaikki tämä henkilöltä, joka tässä päivänä muutamana kutsui hirven jälkikasvua hirven pennuksi : )
tiistaina, heinäkuuta 11, 2006
Kesälista
Tässä viime aikoina muun muassa seuraavat asiat on olleet pinnalla:
1. Turhaa valitusta on tunnetun artistin valittaa yleisön kähminnästä, jos ensin on tehnyt tuplana stagedaivin maha edellä.
2. Ahvenanmaan ruotsi on herttaista, ejenteligen.
3. Festareille kannattaa ottaa mukaan kehnoimmassa kunnossa olevat kengät.
4. Jalkapallossa oppii kommentaattoriksi, kun poikakaveri on kaksi viikkoa kylässä turnauksen aikana.
5. Hernehimo oli viisasta ajoittaa heinäkuulle: nyt ne on parhaimmillaan!
6. Auton takapenkillä ei kannata nukahtaa, jos penkistä uupuu niskatuki.
7. Loman odotus on helteellä helpompaa.
8. Joskus naapurit eivät ymmärrä, että joskus kello 21.30 on liian myöhäinen ajankohta mattojen tamppaukseen.
9. Roskakuskit ei koskaan ymmärrä, ettei ennen seitsemää ole reilua tulla tyhjentämään laatikoita.
10. Kirjoitusinto on tällä hetkellä kohdistettu työjuttuihin.
1. Turhaa valitusta on tunnetun artistin valittaa yleisön kähminnästä, jos ensin on tehnyt tuplana stagedaivin maha edellä.
2. Ahvenanmaan ruotsi on herttaista, ejenteligen.
3. Festareille kannattaa ottaa mukaan kehnoimmassa kunnossa olevat kengät.
4. Jalkapallossa oppii kommentaattoriksi, kun poikakaveri on kaksi viikkoa kylässä turnauksen aikana.
5. Hernehimo oli viisasta ajoittaa heinäkuulle: nyt ne on parhaimmillaan!
6. Auton takapenkillä ei kannata nukahtaa, jos penkistä uupuu niskatuki.
7. Loman odotus on helteellä helpompaa.
8. Joskus naapurit eivät ymmärrä, että joskus kello 21.30 on liian myöhäinen ajankohta mattojen tamppaukseen.
9. Roskakuskit ei koskaan ymmärrä, ettei ennen seitsemää ole reilua tulla tyhjentämään laatikoita.
10. Kirjoitusinto on tällä hetkellä kohdistettu työjuttuihin.
tiistaina, toukokuuta 09, 2006
Kesähuumaa
Aiheeni on sama kuin jokaisessa kahvipöytäkeskustelussa tällä hetkellä: kesälämpimät ja auringontäyteiset viime päivät. En vaan malta olla toistamasta itseäni vielä lisää.
Ennen kesää on aina mahdottoman pitkältä piimältä tuntuva kevät. Tänä vuonna se ei kuitenkaan hiipinyt takavasemmalta luvaten turhaan enemmän kuin laki sallii, vaan tulvi rymisten kuin yhdessä yössä. Vappuna lämpö antoi ensikosketuksen, joka sekin jo tuntui aivan luksukselta.
Mutta viime viikolla meitä pohjoisen tyttöjä ja poikia hemmoteltiin sellaisella lämmöllä, ettei ainakaan mun luontomuistissani ole merkintää vastaavasta toukokuun ekoina päivinä. Lauantaina lähdin serkun kyyditsemänä mummin 80-vuotisjuhliin päivämatkalle. Lähtö tapahtui aamukymmeneltä aivan lehdettömien puiden Helsingistä. 12 tuntia myöhemmin ajoimme auringon laskussa takaisin ja ihme oli tapahtunut: puissa oli selvät silmut!
Ei tätä luonnon heräämistä koskaan muista, se tulee joka vuosi yhtä isona yllätyksenä. Me voimme jokainen tuntea pienen lapsen uuden ihastelemisen taitoa ke(s)väisessä kotikaupungissamme kuljeskellessa.
Puistoissa ja rantakaduilla tavataan!
Ennen kesää on aina mahdottoman pitkältä piimältä tuntuva kevät. Tänä vuonna se ei kuitenkaan hiipinyt takavasemmalta luvaten turhaan enemmän kuin laki sallii, vaan tulvi rymisten kuin yhdessä yössä. Vappuna lämpö antoi ensikosketuksen, joka sekin jo tuntui aivan luksukselta.
Mutta viime viikolla meitä pohjoisen tyttöjä ja poikia hemmoteltiin sellaisella lämmöllä, ettei ainakaan mun luontomuistissani ole merkintää vastaavasta toukokuun ekoina päivinä. Lauantaina lähdin serkun kyyditsemänä mummin 80-vuotisjuhliin päivämatkalle. Lähtö tapahtui aamukymmeneltä aivan lehdettömien puiden Helsingistä. 12 tuntia myöhemmin ajoimme auringon laskussa takaisin ja ihme oli tapahtunut: puissa oli selvät silmut!
Ei tätä luonnon heräämistä koskaan muista, se tulee joka vuosi yhtä isona yllätyksenä. Me voimme jokainen tuntea pienen lapsen uuden ihastelemisen taitoa ke(s)väisessä kotikaupungissamme kuljeskellessa.
Puistoissa ja rantakaduilla tavataan!
lauantaina, huhtikuuta 22, 2006
Olen elossa
Kouluaikojen makoisat naurut aiheuttanutta jäännettä, POISSALOKIRJAA, kunnioittaen olen pienen selityksen velkaa. Yhdellä sanalla: kiire. Kahdella sanalla: gradu ja työ. Kolmella sanalla: sosiaalinen elämä kunniaan.
Kuinka monesta sanasta koostuu järkevä kokonaisuus, joka esittelee yliopistolaitokselle kasvattinsa taidot ja opintoviikkojen tuoman sivistyksen? Mitataanko nyt mun soveltuvuutta astumaan aidan toiselle puolelle, pois turvallisuuden tunnetta suovalta opiskelijatontilta? Kenelle mä tekstiäni tuotan: itselleni, järjestelmälle, Suomen metsäteollisuudelle, Microsoftin ylivallalle - vai konkreettisimmin graduja taltiovan kirjaston siivoojalleko?
Olen jo aikoja sitten sammuttanut gradupurteni sivuvalot, myöntynyt takavasemmalta tulevan sumun edessä ja suunnannut katseeni ohi horisontin. En vain enää jaksanut kiillottaa hopeahaarukoita luksusjahtini teehuoneessa, kutsua kylään hohtavan valkoisiin pukeutuneita viisaita tieteenharjoittajia ja kolistella yksinäisiä ajatuksiani tiikkipuisella kannella. Elämä voitti.
Historian lehtiä ei kirjoiteta uusiksi, kutsua presidentinlinnaan ei saavu, yliopiston ovet kolahtavat kiinni ja edessä on suunnistamista uusissa kehyksissä. Toivottavasti hihaan on jotain tarttunut, eikä uusintakierros ainakaan aivan heti ole tarpeen.
Ennen tätä viikonloppua en ole näin pitkälle ajatuksissani vielä uskaltanut astua. Nyt tunnelin päässä näkyy jo valoa. Lupaan yrittää kaikkeni, jotta elämää olisi ilman tätä loputtomalta tuntunutta puhdetyötä.
Toivon saavani nostaa keskikesän suloisuudessa maljan korkealle ja kiittää kerrankin ITSEÄNI. Olisiko siinä vastalääke hiipivälle kolmenkympin kriisille?!
Kuinka monesta sanasta koostuu järkevä kokonaisuus, joka esittelee yliopistolaitokselle kasvattinsa taidot ja opintoviikkojen tuoman sivistyksen? Mitataanko nyt mun soveltuvuutta astumaan aidan toiselle puolelle, pois turvallisuuden tunnetta suovalta opiskelijatontilta? Kenelle mä tekstiäni tuotan: itselleni, järjestelmälle, Suomen metsäteollisuudelle, Microsoftin ylivallalle - vai konkreettisimmin graduja taltiovan kirjaston siivoojalleko?
Olen jo aikoja sitten sammuttanut gradupurteni sivuvalot, myöntynyt takavasemmalta tulevan sumun edessä ja suunnannut katseeni ohi horisontin. En vain enää jaksanut kiillottaa hopeahaarukoita luksusjahtini teehuoneessa, kutsua kylään hohtavan valkoisiin pukeutuneita viisaita tieteenharjoittajia ja kolistella yksinäisiä ajatuksiani tiikkipuisella kannella. Elämä voitti.
Historian lehtiä ei kirjoiteta uusiksi, kutsua presidentinlinnaan ei saavu, yliopiston ovet kolahtavat kiinni ja edessä on suunnistamista uusissa kehyksissä. Toivottavasti hihaan on jotain tarttunut, eikä uusintakierros ainakaan aivan heti ole tarpeen.
Ennen tätä viikonloppua en ole näin pitkälle ajatuksissani vielä uskaltanut astua. Nyt tunnelin päässä näkyy jo valoa. Lupaan yrittää kaikkeni, jotta elämää olisi ilman tätä loputtomalta tuntunutta puhdetyötä.
Toivon saavani nostaa keskikesän suloisuudessa maljan korkealle ja kiittää kerrankin ITSEÄNI. Olisiko siinä vastalääke hiipivälle kolmenkympin kriisille?!
perjantaina, helmikuuta 24, 2006
Po-po-po-polttaa
Tänään sit vietetään kaimani polttareita. Paperilla meininki ei päätä huimaa, mutta voihan se yltyä vaikka millaseksi hauskanpidoksi (positiivisuus kunniaan!) Aurinko paistaa ainakin siihen malliin, ettei tartte mököttää.
Sain jo varaslähdön työkuvioihin, kun lupauduin kääntämään yhtä tiedotetta tässä viikonlopun puhteiksi. Viikko alkaa muutenkin vauhdikkaasti tiedotustilaisuudella ja hallituksen kokouksella. Ei pehmeää laskua ; )
Mutta sellainen tulee onneks henkisellä puolella, kun Tumppi viipyy kaupungissa 2 viikkoa, ja lennetään sitten yhessä Göteborgiin häihin. Onkin aikaa, kun viimeks ollaan hengattu Helsingissä!
Lehdessä oli perjantain kunniaksi riitelyneuvoja. Siinä annettiin todellakin kädestä pitäen vinkkejä riidan starttaamiseen niille raukoille, joilta tuo jalo taito on jäänyt uupumaan. Yleensä kun sen oppii jo kotona... Aasinsiltana aiheeseen eilinen huomioni äidistä ja teini-ikäisestä tyttärestä, jotka kaikessa harmoniassa yhdessä jumppasi samalla tunnilla. Tuli vahvasti oma teiniangsti ja huonotuulisuus mieleen; mistähän sekin kaikki oli lähtöisin??? Joka tapauksessa hatunnosto heille kahdelle, tuollainen maltillisuus on kunnioitettavaa!
Ens viikolla siis blogitan jo kotikonnuilta. Ajatus ei ihan vielä kanna niin pitkälle, mutta on sitä ennenkin sopeuduttu nopeasti.
Viihteellistä viikonloppua!
Sain jo varaslähdön työkuvioihin, kun lupauduin kääntämään yhtä tiedotetta tässä viikonlopun puhteiksi. Viikko alkaa muutenkin vauhdikkaasti tiedotustilaisuudella ja hallituksen kokouksella. Ei pehmeää laskua ; )
Mutta sellainen tulee onneks henkisellä puolella, kun Tumppi viipyy kaupungissa 2 viikkoa, ja lennetään sitten yhessä Göteborgiin häihin. Onkin aikaa, kun viimeks ollaan hengattu Helsingissä!
Lehdessä oli perjantain kunniaksi riitelyneuvoja. Siinä annettiin todellakin kädestä pitäen vinkkejä riidan starttaamiseen niille raukoille, joilta tuo jalo taito on jäänyt uupumaan. Yleensä kun sen oppii jo kotona... Aasinsiltana aiheeseen eilinen huomioni äidistä ja teini-ikäisestä tyttärestä, jotka kaikessa harmoniassa yhdessä jumppasi samalla tunnilla. Tuli vahvasti oma teiniangsti ja huonotuulisuus mieleen; mistähän sekin kaikki oli lähtöisin??? Joka tapauksessa hatunnosto heille kahdelle, tuollainen maltillisuus on kunnioitettavaa!
Ens viikolla siis blogitan jo kotikonnuilta. Ajatus ei ihan vielä kanna niin pitkälle, mutta on sitä ennenkin sopeuduttu nopeasti.
Viihteellistä viikonloppua!
keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006
Viimeisen kerran kirous
Pakko on heti näin aamutuimaan tyhjentää raukka-aivo-parkojani turhasta lastista. Kun tuli tuossa viikonloppuna vielä kitistyä olympialaisista.
Myönnän tässä ja nyt, että musta on tullut kisojen aikana varsinainen sportpotatis eli urheiluperuna. Ennen harrastin ajoittaista soffpotatisointia eli sohvaperunointia, jonka kohteena ei koskaan ollut urheilu vaan ihan muu tv-huttu. Olympialaiset on kaikesta vastarinnasta huolimatta ottaneet niskalenkillä mut mukaansa. Sportpotatis on juurineen istutettu. Toivottavasti kasvukausi on nopea ja pääsen ponnistamaan mullasta, kun viimeinenkin piruetti on pyöräytetty ja maali lauottu.
Mietin tässä samalla sanojen "viimeinen" ja "viimeistä edeltävä" välistä suurta eroa. Kuinka usein "viimeiseksi" luvattu onkin todellisuudessa yksi monesta "viimeistä edeltävästä". Otetaan esimerkiksi paatunut vaimonhakkaaja, joka vannoo selvällä hetkellään iskun olleen "viimeinen". Tai lapsensa päiväkotiin unohtanut äiti, joka lupaa, että tämä sattui taatusti "viimeistä" kertaa. Tai uhkapeleihin viehtyneen miehen syyllisyyden tuskassa marinoitu kirous "viimeisestä" satsauksesta. Kaikki nämä ennen seuraavaa "viimeistä edeltävää" kertaa.
Ihminen on kankea muuttamaan tapojaan. Samalla "viimeisen" kerran lopullisuuden pelko ajaa meitä tiedostamattakin välttämään sen ajattelemista. Siksi "viimeinen" niin usein on merkityksetön, tyhjä sana. Toisaalta siksi tarkoituksella sanottuna "viimeisellä" on helppo pyyhkiä pois yhteinen menneisyys. Ajatelkaa nyt vaikka "viimeistä" yhteistä illallista, "viimeistä" kävelyretkeä, "viimeistä" halausta ennen uneen vaipumista tai "viimeistä" pusua aamulla herätessä.
Sanoillamme on merkitystä. Käyttäkäämme niitä ajatuksella.
p.s. Saan itse noottia siitä, kun muutostilanteissa rupean huokailemaan ääneen "viimeisestä" kerrasta käydä lähikaupassa, kävellä kaupungilla, kahvitella kantapaikassa - lista on loputon. Tumpilla on ajatus kohdallaan, kun hän korjaa sanani muotoon "viimeinen...tällä kertaa".
Myönnän tässä ja nyt, että musta on tullut kisojen aikana varsinainen sportpotatis eli urheiluperuna. Ennen harrastin ajoittaista soffpotatisointia eli sohvaperunointia, jonka kohteena ei koskaan ollut urheilu vaan ihan muu tv-huttu. Olympialaiset on kaikesta vastarinnasta huolimatta ottaneet niskalenkillä mut mukaansa. Sportpotatis on juurineen istutettu. Toivottavasti kasvukausi on nopea ja pääsen ponnistamaan mullasta, kun viimeinenkin piruetti on pyöräytetty ja maali lauottu.
Mietin tässä samalla sanojen "viimeinen" ja "viimeistä edeltävä" välistä suurta eroa. Kuinka usein "viimeiseksi" luvattu onkin todellisuudessa yksi monesta "viimeistä edeltävästä". Otetaan esimerkiksi paatunut vaimonhakkaaja, joka vannoo selvällä hetkellään iskun olleen "viimeinen". Tai lapsensa päiväkotiin unohtanut äiti, joka lupaa, että tämä sattui taatusti "viimeistä" kertaa. Tai uhkapeleihin viehtyneen miehen syyllisyyden tuskassa marinoitu kirous "viimeisestä" satsauksesta. Kaikki nämä ennen seuraavaa "viimeistä edeltävää" kertaa.
Ihminen on kankea muuttamaan tapojaan. Samalla "viimeisen" kerran lopullisuuden pelko ajaa meitä tiedostamattakin välttämään sen ajattelemista. Siksi "viimeinen" niin usein on merkityksetön, tyhjä sana. Toisaalta siksi tarkoituksella sanottuna "viimeisellä" on helppo pyyhkiä pois yhteinen menneisyys. Ajatelkaa nyt vaikka "viimeistä" yhteistä illallista, "viimeistä" kävelyretkeä, "viimeistä" halausta ennen uneen vaipumista tai "viimeistä" pusua aamulla herätessä.
Sanoillamme on merkitystä. Käyttäkäämme niitä ajatuksella.
p.s. Saan itse noottia siitä, kun muutostilanteissa rupean huokailemaan ääneen "viimeisestä" kerrasta käydä lähikaupassa, kävellä kaupungilla, kahvitella kantapaikassa - lista on loputon. Tumpilla on ajatus kohdallaan, kun hän korjaa sanani muotoon "viimeinen...tällä kertaa".
tiistaina, helmikuuta 21, 2006
Puh sen sanoi
Sain äidiltä niin kivan tarinan, että haluan jakaa sen teidän kanssa. Pienillä sanoilla on joskus uskomaton merkitys.
"Teinkö minä sen kaiken", Nasu kysyi.
"Kyllä sinä sen teit, kun runossa niin sanotaan",
vastasi Puh ja jatkoi: "Ja sen perusteella kaikki
sitten tietävät sen!"
"Tuota", mumisi Nasu, "kun minä taisin vähäsen
horjua. Ihan alussa. Kun siinä sanotaan, että
'Horjuiko hän, värjyikö hän -EI!', niin se ei taida
ihan pitää paikkaansa..."
"Sinä horjuit vain sisältä päin. Eikä ole pienelle
eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta."
Nasu huokaisi onnesta ja alkoi ajatella itseään.
Kuinka ROHKEA hän oli.
- A. A. Milne
Rohkeaa tiistaita, Nasut!
"Teinkö minä sen kaiken", Nasu kysyi.
"Kyllä sinä sen teit, kun runossa niin sanotaan",
vastasi Puh ja jatkoi: "Ja sen perusteella kaikki
sitten tietävät sen!"
"Tuota", mumisi Nasu, "kun minä taisin vähäsen
horjua. Ihan alussa. Kun siinä sanotaan, että
'Horjuiko hän, värjyikö hän -EI!', niin se ei taida
ihan pitää paikkaansa..."
"Sinä horjuit vain sisältä päin. Eikä ole pienelle
eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta."
Nasu huokaisi onnesta ja alkoi ajatella itseään.
Kuinka ROHKEA hän oli.
- A. A. Milne
Rohkeaa tiistaita, Nasut!
maanantaina, helmikuuta 20, 2006
Paperirapinaa
Ensi viikolla tällä kellonlyömällä istuskelen jo uudessa työpaikassani (toivon mukaan paremmin pehmustetulla tuolilla).
Niin, tämä viikko on sitten toistaseksi viimeinen, jolloin aamuväsyneenä on mahis puikahtaa takaisin peiton alle aamupalan ja lehden luvun jälkeen. Tai tehdä kaappisiivousta keskellä päivää. Odottaa innokkaana postinkantajan askelia käytävässä ja napata päivän saalis tuoreeltaan eteismatolta. Päiväkahvittelu milloin tahansa ja missä tahansa jää sekin väliin. Kuten rauhallinen lounaan valmistaminen milloin millaisistakin aineksista. Samoin kuin yllätysvierailut Tumpin konttorilla.
Olen mä osannut tätä omaa aikaa arvostaa, vaikka välillä onkin ollut pystyyn tylsistyminen lähellä. Tulostakin alkaa vähitellen syntyä. Kohta jo yllätän mr Mörän kilauttamalla tuotokseni meililuukkuun. Saa sitten ihmetellä ja kommentoida...
Heitin kasan turhaa paperia työpöydältä menemään, ja samalla tein inventaarion viimeisen 7 kuukauden tekemisiini. Mieleen muistui esimerkiksi ekan telkkujutun aikaiset sählingit, kun haastateltava ilmestyi paikalle koiran kanssa ja kuvaaja oli niin allerginen, ettei suostunut niitä kyyditsemään. Mulla ei ollut numeroa kenellekään toimitukseen eikä rahaa/korttia taksikeikkaan. Lopulta kuitenkin päästiin haastattelupaikalle tunnin myöhässä. Siinä oli sitten sumplimista, eikä haastateltava enää kovin jaksanut heittää huulta ; ) Hermojen hallinta siinä harjaantui.
Ilolla heitin menemään tv-kurssin lopputyön vääntämisestä muistuttavan editointikoneen varauslistan. Mitään noin huonosti organisoitua ja isoiksi kasvaneita teinejä "opettajina" pitävää laitosta ei vielä kohdalle aiemmin ollut tullutkaan. Lopputolos kuitenkin plussalla, koska kun opetusta ei liiemmin herunut, oli meidän pakko opetella kaikki itse erheen ja murheen kautta. Pitäisi vielä tällä viikolla käväistä koululla hoitamassa yksi juttu pois päiväjärjestyksestä.
Aikamoista puolen vuoden jaksoissa elämistä nämä viimeiset vuodet onkin mulla ollut. Toivoisin, että jonkinlainen jatkumokin olis mahdollista. En voi vaatia mitään, mutta salaa toivon, ettei mun tarttis syksyä viettää yksin. Ehkä tämä toive kulkeutuu oikeaan osoitteeseen myös tätä kautta.
Niin, tämä viikko on sitten toistaseksi viimeinen, jolloin aamuväsyneenä on mahis puikahtaa takaisin peiton alle aamupalan ja lehden luvun jälkeen. Tai tehdä kaappisiivousta keskellä päivää. Odottaa innokkaana postinkantajan askelia käytävässä ja napata päivän saalis tuoreeltaan eteismatolta. Päiväkahvittelu milloin tahansa ja missä tahansa jää sekin väliin. Kuten rauhallinen lounaan valmistaminen milloin millaisistakin aineksista. Samoin kuin yllätysvierailut Tumpin konttorilla.
Olen mä osannut tätä omaa aikaa arvostaa, vaikka välillä onkin ollut pystyyn tylsistyminen lähellä. Tulostakin alkaa vähitellen syntyä. Kohta jo yllätän mr Mörän kilauttamalla tuotokseni meililuukkuun. Saa sitten ihmetellä ja kommentoida...
Heitin kasan turhaa paperia työpöydältä menemään, ja samalla tein inventaarion viimeisen 7 kuukauden tekemisiini. Mieleen muistui esimerkiksi ekan telkkujutun aikaiset sählingit, kun haastateltava ilmestyi paikalle koiran kanssa ja kuvaaja oli niin allerginen, ettei suostunut niitä kyyditsemään. Mulla ei ollut numeroa kenellekään toimitukseen eikä rahaa/korttia taksikeikkaan. Lopulta kuitenkin päästiin haastattelupaikalle tunnin myöhässä. Siinä oli sitten sumplimista, eikä haastateltava enää kovin jaksanut heittää huulta ; ) Hermojen hallinta siinä harjaantui.
Ilolla heitin menemään tv-kurssin lopputyön vääntämisestä muistuttavan editointikoneen varauslistan. Mitään noin huonosti organisoitua ja isoiksi kasvaneita teinejä "opettajina" pitävää laitosta ei vielä kohdalle aiemmin ollut tullutkaan. Lopputolos kuitenkin plussalla, koska kun opetusta ei liiemmin herunut, oli meidän pakko opetella kaikki itse erheen ja murheen kautta. Pitäisi vielä tällä viikolla käväistä koululla hoitamassa yksi juttu pois päiväjärjestyksestä.
Aikamoista puolen vuoden jaksoissa elämistä nämä viimeiset vuodet onkin mulla ollut. Toivoisin, että jonkinlainen jatkumokin olis mahdollista. En voi vaatia mitään, mutta salaa toivon, ettei mun tarttis syksyä viettää yksin. Ehkä tämä toive kulkeutuu oikeaan osoitteeseen myös tätä kautta.
sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006
Sunnuntailööbää
Tuli sitten eilen tehtyä niin hyvää pizzaa, että vieläkin suupielet kostuu sitä ajatellessa. Kokeilin kaverin kautta Jamie Oliverilta lainattua reseptiä, jonka pointti on siinä, ettei taikinan tarvitse nousta ennen uunia. Tuloksena mielettömän rapea ja maukas pohja. Onneks meni siis ravintolakeikka mönkään, niin saatiin syödä paljon paremmin kotona.
Aamulla (aamupäivällä todellisuudessa) kuuntelin sängyssä ulkona ääntelehtivää lintua. Mikä lintu on se sellainen, joka päästää nakunakunaku-ääntä? Kun ei kai se nyt tikkakaan voi olla ihan meidän ikkunan alla? Sellainen täällä kuitenkin konsertoi ahkerasti muiden pienempien viserrysten säestämänä. Tykkään siitä, kun tulee jotenkin turvallinen olo, että kaupunkilaisena asun luonnon ympäröimänä. Mielenkiinnolla odotan aikaa, jolloin koko kuoro on vauhdissa. Kuka määrää tahdin, kenelle jää taustalaulajan osa ja kenestä tehdään päätähti?!
Tuosta tulikin mieleeni varoittaa kaikkia Idols-pelin vaikeudesta. Kyllä kunnioitus siinä skabassa menestyneitä kohtaan kasvoi, kun itse asetuin mikrofonin taakse ihan vaan oman olkkarin nurkkaan valmiina lurittamaan Robbie Williamsia. Aivan mahdoton tehtävä samalla yrittää esiintyä ja laulaa nopeassa tahdissa tietskan ruudulle ilmestyviä säkeitä. Pisteitä ei onneks kenellekään hurjasti ropissut ; )
Haaveilen seuraavasta kämpästä, jonka ikkunoista avautuu kauas kantava maisema. Göteborgissa on paljon mäkiä, joiden päällä on paljon taloja, joista näkyy vaikka mihin suuntaan. Uskon, että ikkunan alla nakuttaminen tuottaa parempaa tulosta, jos katse osuu muualle kuin vastapäisen talon seinään. Pääsee niinku ajatus vapaasti vaeltamaan.
En jatka tästä nyt enempää. Alkoi pahasti kuulostaa selityksiltä gradutakkuiluun... En jaksa kuunnella niitä enää yhtään!
Aamulla (aamupäivällä todellisuudessa) kuuntelin sängyssä ulkona ääntelehtivää lintua. Mikä lintu on se sellainen, joka päästää nakunakunaku-ääntä? Kun ei kai se nyt tikkakaan voi olla ihan meidän ikkunan alla? Sellainen täällä kuitenkin konsertoi ahkerasti muiden pienempien viserrysten säestämänä. Tykkään siitä, kun tulee jotenkin turvallinen olo, että kaupunkilaisena asun luonnon ympäröimänä. Mielenkiinnolla odotan aikaa, jolloin koko kuoro on vauhdissa. Kuka määrää tahdin, kenelle jää taustalaulajan osa ja kenestä tehdään päätähti?!
Tuosta tulikin mieleeni varoittaa kaikkia Idols-pelin vaikeudesta. Kyllä kunnioitus siinä skabassa menestyneitä kohtaan kasvoi, kun itse asetuin mikrofonin taakse ihan vaan oman olkkarin nurkkaan valmiina lurittamaan Robbie Williamsia. Aivan mahdoton tehtävä samalla yrittää esiintyä ja laulaa nopeassa tahdissa tietskan ruudulle ilmestyviä säkeitä. Pisteitä ei onneks kenellekään hurjasti ropissut ; )
Haaveilen seuraavasta kämpästä, jonka ikkunoista avautuu kauas kantava maisema. Göteborgissa on paljon mäkiä, joiden päällä on paljon taloja, joista näkyy vaikka mihin suuntaan. Uskon, että ikkunan alla nakuttaminen tuottaa parempaa tulosta, jos katse osuu muualle kuin vastapäisen talon seinään. Pääsee niinku ajatus vapaasti vaeltamaan.
En jatka tästä nyt enempää. Alkoi pahasti kuulostaa selityksiltä gradutakkuiluun... En jaksa kuunnella niitä enää yhtään!
lauantaina, helmikuuta 18, 2006
Olympia-aatetta käytännössä
Vieläkin on löysän rento olo. Testasin nimittäin eilen mulle täysin tuntematonta juttua: Ai Chia. Se oli sellaista Tai Chi -liikkeiden tekoa vedessä. Vesi ei ole mun elementti vaan lähinnä pelottavan voimakas ja arvaamaton. Nyt sain kuitenkin uudenlaisen otteen, kun liikuttelin käsiä ja jalkoja leukaan asti ulottuvassa vedessä rauhallisen musiikin tahtiin. Kaiken päätteeksi lilluttelimme muovimatojen kannattelemina veden pinnalla. Musta tuntui kuin oikeasti olisin painoton! Lopputuloksena oli raukea ja täysin rentoutunut kroppa. Varteenotettava vaihtoehto rehkimiselle urheilumielessä.
Jälkeenpäin oli after workin vuoro, eikä bufferuoka ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Tapasin myös suomalaistytön, joka kaikeksi ihmetykseksi on muuttanut tähän meidän pihaan. Todettiin, että huonoon saumaan tuli meidän tapaaminen, mutta ehditään varmaan kyläillä toistemme luona tässä joku kerta.
Olympialaiset on kiristäneet tunnelmaa täällä kotona. Jaksan innostua hetkittäin joistakin lajeista (taitoluistelu on paras!) ja toisaalta ei kärsivällisyys riitä kokonaisen lätkämatsin tuijottamiseen. Nyt sitten on viikonlopuksi luvassa matsi tai kaks tänään ja yks huomenna. En osaa ilmaista mielipidettäni ilman, että se herättää nukkuvan karhun. Kaipa mä liioittelen taas totuttuun tapaani...
Uskon, että nämä viikot on monessa perheessä kompromissien teon harjoitteluaikaa. Kun aika harvoin sitä kaksi penkkiurheilijaa toisensa löytää. Ei ne ehdi, kun telkusta tulee liikaa urheilua ; )
Sainpahan sanottua.
Jälkeenpäin oli after workin vuoro, eikä bufferuoka ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Tapasin myös suomalaistytön, joka kaikeksi ihmetykseksi on muuttanut tähän meidän pihaan. Todettiin, että huonoon saumaan tuli meidän tapaaminen, mutta ehditään varmaan kyläillä toistemme luona tässä joku kerta.
Olympialaiset on kiristäneet tunnelmaa täällä kotona. Jaksan innostua hetkittäin joistakin lajeista (taitoluistelu on paras!) ja toisaalta ei kärsivällisyys riitä kokonaisen lätkämatsin tuijottamiseen. Nyt sitten on viikonlopuksi luvassa matsi tai kaks tänään ja yks huomenna. En osaa ilmaista mielipidettäni ilman, että se herättää nukkuvan karhun. Kaipa mä liioittelen taas totuttuun tapaani...
Uskon, että nämä viikot on monessa perheessä kompromissien teon harjoitteluaikaa. Kun aika harvoin sitä kaksi penkkiurheilijaa toisensa löytää. Ei ne ehdi, kun telkusta tulee liikaa urheilua ; )
Sainpahan sanottua.
torstaina, helmikuuta 16, 2006
Ongelmia nolla?
Ihanaa, että yllätyksiä on olemassa! Päivän tunnelma on ollut ahdistava, kun rupesin katselemaan tavaroita "sillä silmällä" ja muutto tuntui ekaa kertaa todelliselta. Tirautin pienet itkut ja myönsin sillä itselleni, että tilanne on herkkä.
Homma pyörähti plussan puolelle, kun Tumppi ilmoitti lähtevänsä mun mukaan! Valitettavasti ei ihan pysyvästi, mutta samalla koneella työmatkalle Helsinkiin. Tuntuu todella paljon turvallisemmalta laskeutua kotikaupunkiin yhdessä. Sit on noin viikko aikaa tehdä kaikkea kivaa ennen kuin yksinelo alkaa. Yhtäkkiä kaikki ongelmat on poispyyhkäisty. Tai ainakin maton alle lakaistu ;)
On muuten katalaa karkkivalmistajilta tuoda ensin tiiserinä kauppoihin pikkupatukka tummaa suklaata, jossa tummaa toffeeta sisällä. Sillä pienellä palalla oon toistaseks saanut suklaannälän taltutettua, mutta nyt ne epelit pisti kovan kovaa vastaan: kokonainen rulla suussa sulavaa suklaata! Ei enää pikkupatukalla pötkitä, vaan sen on oltava isoa, paksua ja pyöreää - olen koukussa.
Homma pyörähti plussan puolelle, kun Tumppi ilmoitti lähtevänsä mun mukaan! Valitettavasti ei ihan pysyvästi, mutta samalla koneella työmatkalle Helsinkiin. Tuntuu todella paljon turvallisemmalta laskeutua kotikaupunkiin yhdessä. Sit on noin viikko aikaa tehdä kaikkea kivaa ennen kuin yksinelo alkaa. Yhtäkkiä kaikki ongelmat on poispyyhkäisty. Tai ainakin maton alle lakaistu ;)
On muuten katalaa karkkivalmistajilta tuoda ensin tiiserinä kauppoihin pikkupatukka tummaa suklaata, jossa tummaa toffeeta sisällä. Sillä pienellä palalla oon toistaseks saanut suklaannälän taltutettua, mutta nyt ne epelit pisti kovan kovaa vastaan: kokonainen rulla suussa sulavaa suklaata! Ei enää pikkupatukalla pötkitä, vaan sen on oltava isoa, paksua ja pyöreää - olen koukussa.
Kissa nostaa häntäänsä
Ikkunasta näkyy hiljalleen leijuvat lumihiutaleet. Koska ihmeessä talvi taittuu? Katson joka aamu Euroopan sääkarttaa ja huokaan Etelä-Espanjan kohdalla: siellä ne vaan nauttii kahvistaan terassilla ja kävelyistä iltapäivän auringossa. Hohhoijaa. Mulle tosiaan jo riittäis kylmä ja vilu!
Sähköpostiin tuli meiliä vanhojen luokkakavereiden tapaamisesta. Tämä vuosi on tyly meille seiskakutosille ja kai tollanen miitinki vois olla terapiamielessä ihan jees. Näkis niinku samassa paatissa keikkuvia kerralla enemmänkin. Onneks mun oma synttäri on vasta syksyllä, niin ehdin tässä joten kuten tottua ajatukseen. Ihmettelin, kun yhden kaverin mukaan bileiden järkkääminen on ennemminkin pakko kuin valinta. Höh, eihän sitä ehtis vuoden aikana muuta tehdäkään ku juosta kolmikymppisiltä toisille!
Yksi toinen kaveri muuten pitää bloggaamista narsistisena. En tiedä, en kyllä tunne oloani mitenkään itserakkaaksi, kun raportoin päivän kulusta täällä. Eiköhän homma ole enemmänkin silkkaa sijaistoimintaa, jota voi harrastaa pakkojen välissä.
Edessä on lähtö ruokakauppaan. Luvassa Luikkiksen muusi. Perunat kun on tarjouksessa.
Sähköpostiin tuli meiliä vanhojen luokkakavereiden tapaamisesta. Tämä vuosi on tyly meille seiskakutosille ja kai tollanen miitinki vois olla terapiamielessä ihan jees. Näkis niinku samassa paatissa keikkuvia kerralla enemmänkin. Onneks mun oma synttäri on vasta syksyllä, niin ehdin tässä joten kuten tottua ajatukseen. Ihmettelin, kun yhden kaverin mukaan bileiden järkkääminen on ennemminkin pakko kuin valinta. Höh, eihän sitä ehtis vuoden aikana muuta tehdäkään ku juosta kolmikymppisiltä toisille!
Yksi toinen kaveri muuten pitää bloggaamista narsistisena. En tiedä, en kyllä tunne oloani mitenkään itserakkaaksi, kun raportoin päivän kulusta täällä. Eiköhän homma ole enemmänkin silkkaa sijaistoimintaa, jota voi harrastaa pakkojen välissä.
Edessä on lähtö ruokakauppaan. Luvassa Luikkiksen muusi. Perunat kun on tarjouksessa.
tiistaina, helmikuuta 14, 2006
Till en alldeles speciell
DU vet vem jag pratar om!
Tack för att du är den du är. Tack för att du och jag kan vara precis som VI är.
Jag vill citera en dikt skriven såååå länge sen (1998!) och som fortfarande stämmer såååå himla väl. Dikten är tyvärr mer än aktuell nu när vi (igen) närmar oss en tid borta från varandra. Det är precis därför jag vill att du tar alla mina ord som dem står.
Jag älskar ditt skratt i mina öron.
Jag älskar dina långa ögonfransar och din djupa blick.
Jag älskar ditt breda leende som kan betyda så mycket.
Jag älskar din skäggiga haka som gör dig så manlig.
Jag älskar dina starka armar omkring mig.
Jag älskar din ärliga natur som gör dig så fin.
Jag älskar din barnsliga sida som gör det så lätt att vara.
Jag älskar dina smarta tankar och många idéer.
Jag älskar ditt äkta intresse för allt jag gör.
Jag älskar känslan som du orsakar inom mig.
Jag älskar vad du gör och din framtidstro.
Jag älskar ditt hjärta vars slående gör mig levande.
Jag älskar din attityd som ger mig vilja och förtroende.
Jag älskar den tiden vi har varit tillsammans.
Jag älskar den kommande tiden vi skall vara tillsammans.
Jag älskar hela dig, Tumppi.
Tack för att du är den du är. Tack för att du och jag kan vara precis som VI är.
Jag vill citera en dikt skriven såååå länge sen (1998!) och som fortfarande stämmer såååå himla väl. Dikten är tyvärr mer än aktuell nu när vi (igen) närmar oss en tid borta från varandra. Det är precis därför jag vill att du tar alla mina ord som dem står.
Jag älskar ditt skratt i mina öron.
Jag älskar dina långa ögonfransar och din djupa blick.
Jag älskar ditt breda leende som kan betyda så mycket.
Jag älskar din skäggiga haka som gör dig så manlig.
Jag älskar dina starka armar omkring mig.
Jag älskar din ärliga natur som gör dig så fin.
Jag älskar din barnsliga sida som gör det så lätt att vara.
Jag älskar dina smarta tankar och många idéer.
Jag älskar ditt äkta intresse för allt jag gör.
Jag älskar känslan som du orsakar inom mig.
Jag älskar vad du gör och din framtidstro.
Jag älskar ditt hjärta vars slående gör mig levande.
Jag älskar din attityd som ger mig vilja och förtroende.
Jag älskar den tiden vi har varit tillsammans.
Jag älskar den kommande tiden vi skall vara tillsammans.
Jag älskar hela dig, Tumppi.
Kaikkien sydänten päivää!
Käytän tilaa hyväkseni lähettämällä kaikille täällä jatkuvasti hengaaville ystävilleni muhkeat Ystävänpäivän terkut!
Päivä on otollisesti sijoitettu keskelle muuten juhlaan aihetta niin mahottoman vähän antavaa helmikuuta. Olispa joka kuussa päivä, jolloin voi hellitellä itseään tai ympäristöään lahjuksilla, karkilla, mielipuuhalla, ylläreillä... Helposti menee siihen harhaan, että joka päivä olis tuollainen mahdollisuus. Okei, mahdollisuus ehkä muttei sen enempää.
Päivän teema liittyy myös päässäni tällä hetkellä liehuviin ajatuksiin, jotka on taas tulevan muuton aiheuttamia. Kun on se vaan niin, että ajatuksissa ja välillä jopa fyysisesti kaipaa niiden omien rakkaiden old palien seuraan. Ystävyyssuhteet on niin monisäikeisiä, ettei tällaisen puolen vuoden periodin aikana voi olettaakaan, että siinä taivaat aukeaisivat. Mulla on täällä kavereita, muttei ystäviä. Kyllä sen eron huomaa.
Joten odotan innolla aikaa, jota voin teidän YSTÄVIENI kanssa pian taas viettää! Toivomuksena olisi, että teette osaltani kaukosuhteen karikoista sileämmät.
Niin että KIITOS teille, että olette olemassa (voikun tähän sais jonkun kivan kuvan...no tulihan se sieltä)!
maanantaina, helmikuuta 13, 2006
Painajainen
Ilmeisesti sitä on ajatuksissa jo tehnyt äkkilähdön tulevaan muuttoon, kun tässä eräänä yönä heräsin kammottavaan painajaiseen. Unessa olin painostavan tunnelman vallitessa tupsahtanut takaisin ex-työpaikkaani, jonne olen jo yhden paluun tehnytkin. Kävin moikkaamassa silloisen pomoni ja huikkailin nolot heit myös muille tutuille kollegoille. Ilmassa oli kysymysmerkkejä, kun unessa tiesin, että mun olis pitänyt alottaa uudessa duunissa. Kuinka tässä näin kävi? Onko tämä jotain pahaa karmaa?
Hereillä ollessani olen kuitenkin varma, että tuleva työmatkani tyssää Pasilaan. Siitä matka ei jatku M-junalla päättärille, jossa reitti katkeaa kuin seinään. Tuleva työpaikka ei myöskään ole sellainen, jonne mennään iltakuudelta rustaamaan hädissään hommat kasaan, kun edellinen ilta on venähtänyt (työ)kavereiden parissa pitkäksi. Jotenkin musta tuntuu, että katsahdus peiliin aamuisin on tästä lähtien sekin tarpeen.
En malta olla vetämättä yhtäläisyysmerkkiä ekan "kunnon" duunin ja aikuistumisen välille. Vaikka jakkupuku kiristää jo pelkkänä ajatuksena, en todellakaan pyristele vastaan, jos vaikka tulossa olisi pikkasen enemmän vastuuta ja tervettä osaamisen tunnetta. Olen myös enemmän kuin valmis oppimaan uutta.
Sitä paitsi en usko, että pelkkä työnteko sinänsä aikuistaa. Eiköhän elämästä löydy edelleenkin paljon lapsekasta aihetta nauruun. Testin voi suorittaa monella tavalla. Kokeilkaa vaikka pieraisemista kylvyssä.
Hereillä ollessani olen kuitenkin varma, että tuleva työmatkani tyssää Pasilaan. Siitä matka ei jatku M-junalla päättärille, jossa reitti katkeaa kuin seinään. Tuleva työpaikka ei myöskään ole sellainen, jonne mennään iltakuudelta rustaamaan hädissään hommat kasaan, kun edellinen ilta on venähtänyt (työ)kavereiden parissa pitkäksi. Jotenkin musta tuntuu, että katsahdus peiliin aamuisin on tästä lähtien sekin tarpeen.
En malta olla vetämättä yhtäläisyysmerkkiä ekan "kunnon" duunin ja aikuistumisen välille. Vaikka jakkupuku kiristää jo pelkkänä ajatuksena, en todellakaan pyristele vastaan, jos vaikka tulossa olisi pikkasen enemmän vastuuta ja tervettä osaamisen tunnetta. Olen myös enemmän kuin valmis oppimaan uutta.
Sitä paitsi en usko, että pelkkä työnteko sinänsä aikuistaa. Eiköhän elämästä löydy edelleenkin paljon lapsekasta aihetta nauruun. Testin voi suorittaa monella tavalla. Kokeilkaa vaikka pieraisemista kylvyssä.
perjantaina, helmikuuta 10, 2006
Pandoran lipas
Perjantain kunniaksi haluan jakaa löytämäni hienon jutun netissä: www.pandora.com
Koneella on helpompi viihtyä, jos korviin kantautuu juuri itse valitsemaasi mielimusaa. Ohjelma on todella simppeli ja on toiminut moitteetta nyt viikon ajan. Suosittelen kaikille koneen kanssa symbioosissa eläville kohtalotovereille! Mielimusan kavalkaadi kasvaa taatusti. Nettipalvelua parhaimmillaan.
Päivän ihmetyksen aiheeksi on osoittautunut kauhistus, kun hieman yli kuukausi sitten (liian) tummaksi värjätty kuontalo esittelee vaaleampaa tyvikasvua. En uskonut, että näky voisi häiritä näin paljon : ( Pelkään, että jään pahaan värjäyskoukkuun, jollen keksi keinoa olla tuijottamatta päälakea huolestuneesti. Auttakoon ken osaa!
Ei sitä paljon muuta voikaan perjantailta toivoa kuin moisia elämää suurempia kysymyksiä...
Koneella on helpompi viihtyä, jos korviin kantautuu juuri itse valitsemaasi mielimusaa. Ohjelma on todella simppeli ja on toiminut moitteetta nyt viikon ajan. Suosittelen kaikille koneen kanssa symbioosissa eläville kohtalotovereille! Mielimusan kavalkaadi kasvaa taatusti. Nettipalvelua parhaimmillaan.
Päivän ihmetyksen aiheeksi on osoittautunut kauhistus, kun hieman yli kuukausi sitten (liian) tummaksi värjätty kuontalo esittelee vaaleampaa tyvikasvua. En uskonut, että näky voisi häiritä näin paljon : ( Pelkään, että jään pahaan värjäyskoukkuun, jollen keksi keinoa olla tuijottamatta päälakea huolestuneesti. Auttakoon ken osaa!
Ei sitä paljon muuta voikaan perjantailta toivoa kuin moisia elämää suurempia kysymyksiä...
torstaina, helmikuuta 09, 2006
Kaikenlaista sitä miettii
Tässä alkaa pikkuhiljaa jo miettiä tulevaa kevättä ja samalla koota kerälle kuluneen puolen vuoden kokemuksia. Jottei asiat unohtuisi mielestä, päätin kirjata ylös joitakin havaintoja. Samalla nämä voi toimia vaikka turistivinkkeinä ;)
* Göteborgissa liikennevalot on HUOMATTAVASTI alempana kuin Helsingissä. Sitä melkein taittaa niskansa, kun koittaa kuikuilla valon vaihtumista Sturenkadulla.
* Autoilukulttuuri on G:ssa aivan toista luokkaa, kun autoilijat 9/10 kerrasta PYSÄHTYVÄT ennen suojatietä, jotta pääsen hipsimään yli. Sitä melkein joutuu jyrättäväksi, kun ylittää suojatietä Sturenkadulla.
* Ratikoiden keskinopeus on G:ssa "parhaimmillaan" 17 kilsaa tunnissa. Sitä melkein aina myöhästyy paikasta kuin paikasta vauhdin ansiosta.
* Keskustan kauppakadut ovat iltapäivisin ja iltaisin melkein aina aivan tukossa. Sitä melkein luulee olevansa AINOA ihminen maan päällä, kun kävelee sunnuntaina Aleksilla.
* Kaupungin erikoisuus, After Work = buffé bissen hinnalla, on osoittautunut melko laimeaksi kokemukseksi ja oikeastaan se on vaan tekosyy ottaa muutama galtsu työviikon päätteeksi. Sinänsä hyväsydäminen idea, jonka toivoisin leviävän Helsinkiinkin. Siellä kun melkein aina joutuu maksamaan aivan liikaa jo pelkästä kaljasta.
* Ruotsalaiset naiset on pidempiä ja niillä on pidempi tukka kuin suomalaisilla. Sitä melkein tuntee itsensä pikkutytöksi ihmismassan keskellä.
* Ruotsalaiset miehet on kookkaampia ja niillä on ruskeampi iho kuin suomalaisilla. Sitä melkein oppii arvostamaan virtasen jusseja.
* Ruotsalaiset tytöt on herkästi jakamassa kohteliasuuksia toisilleen ja myös pojille. Sitä melkein oppii ottamaan ne vastaan ja jopa itsekin sanomaan jotakin kaunista.
* Yleisesti elämänmeno ei pahemmin eroa näiden kahden kotimaani välillä. Samalla tavalla viikko alkaa maanantaista ja päättyy sunnuntaihin molemmissa. Erona on vain se, että täällä elän anonyymina ja aikuisen minäni kautta, kun lähipiirikään ei tiedä lähes mitään toilailuistani eikä esimerkiksi siitä, miksi ihmeessä mun lempinimi on Luikkis. Sitä melkein pystyy aloittamaan alusta! Mutta en mä kuitenkaan loppujen lopuksi ole sitä mieltä, että niin edes haluaisin...
-------------
Sitten pari muuta asiaa. Tässä gradun teon tuskassa tuli mieleen, että ´graduilu´ substantiivina ja verbinä on aika lähellä ´satuilua´. Molemmat tarkottavat stoorin sepittämistä omasta päästä ja muiden luovuutta lainaten. Joka väittää muuta on luonnonlahjakkuus ja kuuluu tutkijan kammioon tuottamaan lähdekirjallisuutta meille muille pulliaisille.
On myös pakko kertoa teoriasta, joka arvon opiskelijakollegojeni seurassa pulpahti esille. Nimittäin, oletko koskaan miettinyt, kuinka hyvin pärjäisit täysin luonnonvaraisissa olosuhteissa? Onko sinua siunattu geeneillä, jotka mahdollistaisivat elämäsi jatkumisen ilman lääkäreitä, opettajia, internettiä jne? Kuinka moni meistä olisi kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten? Eli kuinka moni meistä omaa looserin geenit? Käsi pystyyn!
Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa satuilua. "Olipa kerran eräs hyvin viisas opiskelijatyttö, jonka kynästä syntyi maailman järjestystä muuttaneita lauseita..."
* Göteborgissa liikennevalot on HUOMATTAVASTI alempana kuin Helsingissä. Sitä melkein taittaa niskansa, kun koittaa kuikuilla valon vaihtumista Sturenkadulla.
* Autoilukulttuuri on G:ssa aivan toista luokkaa, kun autoilijat 9/10 kerrasta PYSÄHTYVÄT ennen suojatietä, jotta pääsen hipsimään yli. Sitä melkein joutuu jyrättäväksi, kun ylittää suojatietä Sturenkadulla.
* Ratikoiden keskinopeus on G:ssa "parhaimmillaan" 17 kilsaa tunnissa. Sitä melkein aina myöhästyy paikasta kuin paikasta vauhdin ansiosta.
* Keskustan kauppakadut ovat iltapäivisin ja iltaisin melkein aina aivan tukossa. Sitä melkein luulee olevansa AINOA ihminen maan päällä, kun kävelee sunnuntaina Aleksilla.
* Kaupungin erikoisuus, After Work = buffé bissen hinnalla, on osoittautunut melko laimeaksi kokemukseksi ja oikeastaan se on vaan tekosyy ottaa muutama galtsu työviikon päätteeksi. Sinänsä hyväsydäminen idea, jonka toivoisin leviävän Helsinkiinkin. Siellä kun melkein aina joutuu maksamaan aivan liikaa jo pelkästä kaljasta.
* Ruotsalaiset naiset on pidempiä ja niillä on pidempi tukka kuin suomalaisilla. Sitä melkein tuntee itsensä pikkutytöksi ihmismassan keskellä.
* Ruotsalaiset miehet on kookkaampia ja niillä on ruskeampi iho kuin suomalaisilla. Sitä melkein oppii arvostamaan virtasen jusseja.
* Ruotsalaiset tytöt on herkästi jakamassa kohteliasuuksia toisilleen ja myös pojille. Sitä melkein oppii ottamaan ne vastaan ja jopa itsekin sanomaan jotakin kaunista.
* Yleisesti elämänmeno ei pahemmin eroa näiden kahden kotimaani välillä. Samalla tavalla viikko alkaa maanantaista ja päättyy sunnuntaihin molemmissa. Erona on vain se, että täällä elän anonyymina ja aikuisen minäni kautta, kun lähipiirikään ei tiedä lähes mitään toilailuistani eikä esimerkiksi siitä, miksi ihmeessä mun lempinimi on Luikkis. Sitä melkein pystyy aloittamaan alusta! Mutta en mä kuitenkaan loppujen lopuksi ole sitä mieltä, että niin edes haluaisin...
-------------
Sitten pari muuta asiaa. Tässä gradun teon tuskassa tuli mieleen, että ´graduilu´ substantiivina ja verbinä on aika lähellä ´satuilua´. Molemmat tarkottavat stoorin sepittämistä omasta päästä ja muiden luovuutta lainaten. Joka väittää muuta on luonnonlahjakkuus ja kuuluu tutkijan kammioon tuottamaan lähdekirjallisuutta meille muille pulliaisille.
On myös pakko kertoa teoriasta, joka arvon opiskelijakollegojeni seurassa pulpahti esille. Nimittäin, oletko koskaan miettinyt, kuinka hyvin pärjäisit täysin luonnonvaraisissa olosuhteissa? Onko sinua siunattu geeneillä, jotka mahdollistaisivat elämäsi jatkumisen ilman lääkäreitä, opettajia, internettiä jne? Kuinka moni meistä olisi kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten? Eli kuinka moni meistä omaa looserin geenit? Käsi pystyyn!
Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa satuilua. "Olipa kerran eräs hyvin viisas opiskelijatyttö, jonka kynästä syntyi maailman järjestystä muuttaneita lauseita..."
tiistaina, helmikuuta 07, 2006
Lehti herätti
Kyllä auringonpaiste voi sitten muuttaa koko olemuksen! Tänään tuntuu siltä kuin jaksaisin mitä vain!
Aamun lehti on kumma juttu: toisinaan sen lukaisee ajatuksetta ja sitten joskus se on täynnä mielenkiintoista sisältöä. Täällä Göteborgissa olen tiedostamatta odottanut, koska Lehti rupeaa ruotimaan ruotsalaisuutta ja yhteiskunnan tilaa. Epäkohdat kun on tuntuneet olevan ulkomaiden vitsauksia tai mielipidekirjoittajan painomustehuutoa.
Alkuviikko on tehnyt poikkeuksen, kun Lehti nosti esiin vanhusten huonon hoitotilanteen. Kirjoittelu muistuttaa melko tarkoin sukulaisteni kiroilua Helsingin kaupungin byrokratiamuurin suhteen. Olenkin epäillyt, miksi täällä olisivat asiat kovin paljon paremmin? Onhan Ruotsissa väestörakenne samalla tavalla kallellaan. Kun mietin omaa lähipiiriäni täällä, on jokaisella alle tai päälle kolmikymppisellä niskassaan satojen tuhansien kruunujen opintolaina, jonka maksuperusteet vasta 2001 muuttuivat sellaisiksi, että lainan saa elinaikanaan maksettua. Luulisi todellakin moisen verottavan verovaroja vanhusten hoidolta. Ja näinhän se on. Samanlaiset jonot hoitolaitoksiin ja yhtäläiset huonot kokemukset kotihoidon riittämättömistä voimavaroista ovat siis arkipäivää myös Ruotsin länsirannikolla.
Aamun lehdessä kiinnitin huomioni myös juttuun, jossa toimittaja-kirjailija Katarina Bjärvall puhuu tuoreiden vanhempien tarpeesta rakentaa identiteettiään lastentarvikkeiden varaan. Koin varsinaisen ahaa-elämyksen, koska olen täällä Ruotsissa monesti miettinyt, kuinka nykyajan lapset oppivat kuluttamisen tavat jo äidinmaidosta. Jos vanhemmilla on tarve korostaa esimerkiksi hyvää tulotasoaan kalliimmilla mahdollisilla lastenvaunuilla ja merkkivaatteilla (itselleen ja vauvalleen), minkälaisen mallin he lapsilleen antavat?
Mielenkiintoista on myös kulutukseen käytetty aika, joka voi olla niin suuri, että se aiheuttaa jo ajanpuutetta muulta vapaa-ajalta.
Kun lapsi sitten kasvaa leikki-ikäiseksi, aloittaa tarhan ja myöhemmin koulun, tulee kavereista (mainonnan lisäksi) vaikuttajia, joiden leluihin ja vaatteisiin lapsi itseään vertaa ja joilta hän oppii kulutustapoja. Mua huolestuttaa todella ilmapiiri, jossa identiteettikamppailua käydään Urban Jungle -lastenvaunujen avulla. Kenellä silloin riittää aikaa kuulostella lapsen oikeita tarpeita?
Puhumattakaan kulutuskulttuurin ilmapiirin vaikutuksesta vanhusten hyvinvointiin. Kun jotenkin tuntuu, etteivät kulutuksella kiertoon lähtevät rahat tässä ajatusilmapiirissä ainakaan vanhustenhoitoon päädy. Kuka kertoisi, minne ne päätyvät?
P.S. Ketjua voisi jatkaa koululaisista teini-ikäisiksi, joiden varustelutaso on välillä huolestuttavan korkealla. Identiteettiä on siis mahdollista rakentaa myös Canada Goosen varaan :(
Aamun lehti on kumma juttu: toisinaan sen lukaisee ajatuksetta ja sitten joskus se on täynnä mielenkiintoista sisältöä. Täällä Göteborgissa olen tiedostamatta odottanut, koska Lehti rupeaa ruotimaan ruotsalaisuutta ja yhteiskunnan tilaa. Epäkohdat kun on tuntuneet olevan ulkomaiden vitsauksia tai mielipidekirjoittajan painomustehuutoa.
Alkuviikko on tehnyt poikkeuksen, kun Lehti nosti esiin vanhusten huonon hoitotilanteen. Kirjoittelu muistuttaa melko tarkoin sukulaisteni kiroilua Helsingin kaupungin byrokratiamuurin suhteen. Olenkin epäillyt, miksi täällä olisivat asiat kovin paljon paremmin? Onhan Ruotsissa väestörakenne samalla tavalla kallellaan. Kun mietin omaa lähipiiriäni täällä, on jokaisella alle tai päälle kolmikymppisellä niskassaan satojen tuhansien kruunujen opintolaina, jonka maksuperusteet vasta 2001 muuttuivat sellaisiksi, että lainan saa elinaikanaan maksettua. Luulisi todellakin moisen verottavan verovaroja vanhusten hoidolta. Ja näinhän se on. Samanlaiset jonot hoitolaitoksiin ja yhtäläiset huonot kokemukset kotihoidon riittämättömistä voimavaroista ovat siis arkipäivää myös Ruotsin länsirannikolla.
Aamun lehdessä kiinnitin huomioni myös juttuun, jossa toimittaja-kirjailija Katarina Bjärvall puhuu tuoreiden vanhempien tarpeesta rakentaa identiteettiään lastentarvikkeiden varaan. Koin varsinaisen ahaa-elämyksen, koska olen täällä Ruotsissa monesti miettinyt, kuinka nykyajan lapset oppivat kuluttamisen tavat jo äidinmaidosta. Jos vanhemmilla on tarve korostaa esimerkiksi hyvää tulotasoaan kalliimmilla mahdollisilla lastenvaunuilla ja merkkivaatteilla (itselleen ja vauvalleen), minkälaisen mallin he lapsilleen antavat?
Mielenkiintoista on myös kulutukseen käytetty aika, joka voi olla niin suuri, että se aiheuttaa jo ajanpuutetta muulta vapaa-ajalta.
Kun lapsi sitten kasvaa leikki-ikäiseksi, aloittaa tarhan ja myöhemmin koulun, tulee kavereista (mainonnan lisäksi) vaikuttajia, joiden leluihin ja vaatteisiin lapsi itseään vertaa ja joilta hän oppii kulutustapoja. Mua huolestuttaa todella ilmapiiri, jossa identiteettikamppailua käydään Urban Jungle -lastenvaunujen avulla. Kenellä silloin riittää aikaa kuulostella lapsen oikeita tarpeita?
Puhumattakaan kulutuskulttuurin ilmapiirin vaikutuksesta vanhusten hyvinvointiin. Kun jotenkin tuntuu, etteivät kulutuksella kiertoon lähtevät rahat tässä ajatusilmapiirissä ainakaan vanhustenhoitoon päädy. Kuka kertoisi, minne ne päätyvät?
P.S. Ketjua voisi jatkaa koululaisista teini-ikäisiksi, joiden varustelutaso on välillä huolestuttavan korkealla. Identiteettiä on siis mahdollista rakentaa myös Canada Goosen varaan :(
maanantaina, helmikuuta 06, 2006
1. Lista
Tänään on tosi vetinen sää, joka lirinällään kaiken lisäksi pistää epäilemään jatkuvaa vessahätää.
Koska olen jo ties kuinka monetta tuntia istunut tässä koneella, voin ihan yhtä hyvin laittaa menemään ensimmäisen blogilistani.
Kivoja asioita helmikuussa:
* Kaveripariskunta päätti pitää häänsä maaliskuun säitä uhmaten, joten sain kutsun elämäni ekoihin ruotsalaisiin polttareihin
* Ikkunoiden likaisuudesta ei tarvitse välittää, kun ulkona on muutenkin harmaata
* Kesään on lyhempi aika kuin menneeseen kesään
* Ravintolaillan sijasta seurapelit tuntuvat paljon houkuttelevammalta idealta
* Ruuanlaitto kiinnostaa, koska koko ajan on nälkä
* Pimeä maisema antaa enemmän anteeksi huonona hiuspäivänä
* JOS aurinko paistaa, voi kuvitella olonsa keväisen kevyeksi
* Naistenlehden lukeminen sohvaan käpertyneenä
* Yllättävän postin saapuminen (kiitos, Maria!)
* Ystävänpäivä (tiedän, olen piiloromantikko ;))
Niille, joiden toinen kotimainen on kunnossa, suosittelen tosihauskaa verbaaliveikkoa: http://bloggfrossa.blogspot.com/
Lirulorilirulori Göteborgista.
Koska olen jo ties kuinka monetta tuntia istunut tässä koneella, voin ihan yhtä hyvin laittaa menemään ensimmäisen blogilistani.
Kivoja asioita helmikuussa:
* Kaveripariskunta päätti pitää häänsä maaliskuun säitä uhmaten, joten sain kutsun elämäni ekoihin ruotsalaisiin polttareihin
* Ikkunoiden likaisuudesta ei tarvitse välittää, kun ulkona on muutenkin harmaata
* Kesään on lyhempi aika kuin menneeseen kesään
* Ravintolaillan sijasta seurapelit tuntuvat paljon houkuttelevammalta idealta
* Ruuanlaitto kiinnostaa, koska koko ajan on nälkä
* Pimeä maisema antaa enemmän anteeksi huonona hiuspäivänä
* JOS aurinko paistaa, voi kuvitella olonsa keväisen kevyeksi
* Naistenlehden lukeminen sohvaan käpertyneenä
* Yllättävän postin saapuminen (kiitos, Maria!)
* Ystävänpäivä (tiedän, olen piiloromantikko ;))
Niille, joiden toinen kotimainen on kunnossa, suosittelen tosihauskaa verbaaliveikkoa: http://bloggfrossa.blogspot.com/
Lirulorilirulori Göteborgista.
maanantaina, tammikuuta 30, 2006
Maanantain mutinoita
Niin sitä vaan sitten vaalit on ohi ja "valta" säilyy Halosella. Täällä Ruotsissa en oikein päässyt mukaan kuulemma vauhdikkaaseen vaalituoksinaan, kun Ylenkin vaaliseurantalähetys netissä tökki niin pahasti, ettei sitä jaksanut seurata. Hyvä, jos keskustelua syntyi oikeista asioista! Vaikka oli ne leffoista ja muista ammennetut vaalijulisteetkin ihan mahtavia ; )
Nolottaa, kun unohdin Valtterin nimpparit eilen... täytynee laittaa jälkijunassa onnittelut. Ei tule kalenteriin näköjään tarpeeksi katsahdettua.
Sain just kuulla, että pääsen lauantaina kärpäseksi kattoon Tumpin maailmaan, kun saan lipun Frölundan lätkämatsiin. Viime kesäinen futisottelu oli sen verran hidastahtista menoa, että odotan kyllä hieman enemmän.
Ulkona tippuu räystäät, olikohan talvi nyt sitten tällä kertaa siinä?!
Nolottaa, kun unohdin Valtterin nimpparit eilen... täytynee laittaa jälkijunassa onnittelut. Ei tule kalenteriin näköjään tarpeeksi katsahdettua.
Sain just kuulla, että pääsen lauantaina kärpäseksi kattoon Tumpin maailmaan, kun saan lipun Frölundan lätkämatsiin. Viime kesäinen futisottelu oli sen verran hidastahtista menoa, että odotan kyllä hieman enemmän.
Ulkona tippuu räystäät, olikohan talvi nyt sitten tällä kertaa siinä?!
sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006
Tammikuinen sunnuntai
Sunnuntai vetelee jo iltaan päin, eikä siinä mitään valittamista. Tammikuu on kuukausista turhin, kun uusi vuosi alkaa ja pitäisi elämässäkin aloittaa jotakin hohdokasta. Aika tuntuu vetelehtivän, eikä mihinkään riitä puhtia. Jotenkin sitä vaan odottaa, että vaihtunut vuosi ottaisi mukaansa ilman, että itse tarvitsisi pahemmin yrittää.
Viikonloppu on mennyt niin rauhallisesti, että aika on välillä tuntunut pysähtyneen. Jotenkin olen odottavalla kannalla, eikä kuitenkaan edessä ole mitään, jota erityisesti odottaisi...
Nojoo, tarkoituksena on testata blogin pitämistä, kun siitä niin paljon on vauhkottu. Hieman kyllä tuntuu hassulta laittaa mietteitään menemään bittiavaruuteen, kun ei vastaanotosta ole niin varma. Myös päiväkirjamainen ote epäilyttää: kuinka kirjata ylös salaisimmat aatoksensa kaikkien halukkaiden luettavaksi?! Päiväkirja on ainakin mulle aina ollut paikka, jonne ei aina edes itselleen uskalla kaikesta avautua. Otan tämän siispä jonakin muuna kuin päiväkirjaan tilittämisenä. Ehkä selviää myöhemmin, minkälaiseksi tämä kirjoittaminen muodostuu?
Tänään käytiin Ikeassa edesauttamassa Ruotsin kansantaloutta. Ei me kauheasti kulutettu, eikä ostettu mitään "turhaa". Pakko oli saada kaihtimet makkarin ikkunaan, kun katulamppu möllöttää suoraan sisään ja olen tunnetusti herkkänahkainen noissa asioissa. Nyt on sitten näköyhteys estetty ainakin toistaiseksi. Kevään tullen sitä joutuu ehkä turvautumaan järeämpiin tekoihin...
Huomenna jatkuu gradun vääntö. Sovin kaverini Annin kanssa treffit koneelle joka aamuksi, jotta voidaan kontrolloida toinen toistamme. On nimittäin ollut aamuheräämisessä parantamisen varaa. Sosiaalinen paine on mulle ainoa piiskuri, kun mitään varsinaista deadlinea homman valmistumiselle ei ole. Tiedän tietty, että valmistuttava on, jotta pääsisin elämässä eteenpäin edes mentaalisella tasolla. Eiköhän se nyt tästä!
Mä heitän tämän tekstinpätkän nyt tulemaan. Katsotaan herättääkö se jotain reaktiota jossakin vastaanottajassa.
Viikonloppu on mennyt niin rauhallisesti, että aika on välillä tuntunut pysähtyneen. Jotenkin olen odottavalla kannalla, eikä kuitenkaan edessä ole mitään, jota erityisesti odottaisi...
Nojoo, tarkoituksena on testata blogin pitämistä, kun siitä niin paljon on vauhkottu. Hieman kyllä tuntuu hassulta laittaa mietteitään menemään bittiavaruuteen, kun ei vastaanotosta ole niin varma. Myös päiväkirjamainen ote epäilyttää: kuinka kirjata ylös salaisimmat aatoksensa kaikkien halukkaiden luettavaksi?! Päiväkirja on ainakin mulle aina ollut paikka, jonne ei aina edes itselleen uskalla kaikesta avautua. Otan tämän siispä jonakin muuna kuin päiväkirjaan tilittämisenä. Ehkä selviää myöhemmin, minkälaiseksi tämä kirjoittaminen muodostuu?
Tänään käytiin Ikeassa edesauttamassa Ruotsin kansantaloutta. Ei me kauheasti kulutettu, eikä ostettu mitään "turhaa". Pakko oli saada kaihtimet makkarin ikkunaan, kun katulamppu möllöttää suoraan sisään ja olen tunnetusti herkkänahkainen noissa asioissa. Nyt on sitten näköyhteys estetty ainakin toistaiseksi. Kevään tullen sitä joutuu ehkä turvautumaan järeämpiin tekoihin...
Huomenna jatkuu gradun vääntö. Sovin kaverini Annin kanssa treffit koneelle joka aamuksi, jotta voidaan kontrolloida toinen toistamme. On nimittäin ollut aamuheräämisessä parantamisen varaa. Sosiaalinen paine on mulle ainoa piiskuri, kun mitään varsinaista deadlinea homman valmistumiselle ei ole. Tiedän tietty, että valmistuttava on, jotta pääsisin elämässä eteenpäin edes mentaalisella tasolla. Eiköhän se nyt tästä!
Mä heitän tämän tekstinpätkän nyt tulemaan. Katsotaan herättääkö se jotain reaktiota jossakin vastaanottajassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)